Nikkeliriippuvuus

Ylen uutiset kertoivat tänään, jotta ns. länsimaita vaivaa nikkeliriippuvuus. https://yle.fi/a/74-20183889

Koska omaa nikkelintuotantoa ei ole, nikkeliä joudutaan tuomaan jopa Venäjältä, jotta saadaan valmistettua kestäviä aseita Ukrainalle, joka sotii Venäjää vastaan täysin oikeutetusti. Nikkelin tuonti maasta, joka käy sotaa liittolaismaatamme vastaan kuulostaa kuitenkin sen verran pähkähullulta, että haluan sanoa asiasta muutaman sanasen.

Parisen vuotta sitten Ylen uutiset olivat haastatelleet tuolloin puolustusministerinä toiminutta Antti Kaikkosta. Hän rauhoitteli suomalaisia Venäjän harjoittamasta tiedustelutoiminnasta Suomenlahdella ja Itämerellä sanoin: ”Hereillä ollaan”. https://yle.fi/a/74-20027890

Meille on sittemmin valjennut miten hereillä ollaan oltu. Erityisempää heräännystä ei ole tapahtunut. Voisi melkein kuvitella, että nukuksissa täällä ollaan yhä vain.

Suomen puolustusvoimain tarpeisiin ollaan hankkimassa kalliita hävittäjiä Yhdysvalloista. En tiedä voiko kyseistä kauppaa enää perua, mutta ilmeisesti Kanadassa sellainen peruminen on ollut suunnitteilla. Maa onkin fundeerannut tilaavansa mieluummin ruotsalaisia Jas Gripen -hävittäjiä. Hinta olisi varmasti halvempi, mutta kanadalaiset taitavat sittenkin suosia amerikkalaista. Mielestäni ei kannattaisi.

Jo joitakin vuosia sitten kirjoittelin netissä, että Suomen ei kannattaisi tilata välttämättä mitään hävittäjäkoneita, sillä sodankäynnissä kehitys tuntuu kulkevan miehittämättömien droonien suuntaan. Niitä saa hävittäjiin nähden minihintaan ja niitten torjumisessa on emä homma. Droonien kehittäminen itse vaatii tietysti paljon vaivannäköä, siinä pitäisi olla hereillä, ei riitä unissatehty puolustus- ja hyökkäysase. Muutamia vuosia sitten näkemykselleni naureskeltiin – tuumattiin, että sinunhan pitäisi olla puolustusvoimien neuvonantajana. Nyt se on nähty, että minua olisi kannattanut kuunnella. 

Kaikki hyvä ei tulekaan Amerikoista, itse voi valmistaa yhtä ja toista. Mitä moninaisempia droonit ovat, sen hankalampi niitä vastaan on äkkiseltään puolustautua. Yksilöllinen ajattelu ja kekseliäisyys eivät ole pelkästään tekoälyllä korvattavia tapoja muovata selviytymiskeinoja voimakasta vastustajaa vastaan. Eikä niitä voi ostaa kaupan hyllyltä tai Venäjän nikkelikaivoksista.

Mutta kun nyt nikkelistä on puhe, oheistan tähän kommenttini, jota ei jostain syystä julkaistu Ylen nikkeliriippuvaisuusuutisen yhteydessä:

”Kaikista riippuvuuksista voi päästä eroon. Aluksi tarvitsee myöntää se tosiasia, että on riippuvainen nikkelistä. NNi eli Nimettömät Nikkeliriippuvaiset on maitten ja kansojen toveriseura, jossa yhteiset kokemukset jakamalla autetaan omaa maata ja kansaa sekä muita maita ja kansoja etenemään polulla, jonka tarkoituksena on lopettaa nikkelin käyttö. Ensi vaiheessa voi kokeilla nikkelin korvaamista jollain toisella tuotteella, kuten vaikkapa pumpernikkelillä. Jos tunnette aidosti halua nikkelivapaaseen elämään, olette tervetulleita mukaan.”

Li-ilmiö

Li Andersson sai eurovaaleissa 2024 enemmän ääniä kuin Suomen Keskusta (puolue). Tämä ei olisi Claes Anderssonilta onnistunut. Eikä keltään muultakaan onnistuisi saada Suomen eurovaaleissa lähes neljännesmiljoonaa ääntä. Onnistuiko se edes Li Anderssonilta? Mikä on Andersson-ilmiön takana? Ketkä äänestivät Li Anderssonia ja minkä taotta?

1. Valovoimaisuus. Onhan se niinkin että Li Andersson on tällä hetkellä paras esimerkki osaavasta vasemmistopoliitikosta. Aikaisempi esimerkki oli Sanna Marin. Molemmat ovat nättejä nuorehkoja naisia. Tätä kutsutaan poliittisessa kielenkäytössä valovoimaisuudeksi.

2. Protesti. Kaikissa vaaleissa on omat joukkonsa, jotka äänestämällä tai äänestämättä jättämällä esittävät protestinsa. Toisinaan tämä joukko on suuri ja koostuu monenlaisista protestoijista, joitten yhteinen asia saattaa jäädä hämärän peittoon. Veikkaan, että Li Anderssonia äänestämällä monet, jotka viime kevään lakkojen yhteydessä pettyivät ammattiyhdistysliikkeen selvään tappioon hallitusta vastaan, äänestivät nyt, syystä tai toisesta juuri Li Anderssonia vasemmiston keulakuvana. 

Presidentinvaalissa 2024 Li Andersson sai ääniä vain vajaat 160 000. Miksi hänen äänisaaliinsa kasvoi nyt lähes sadallatuhannella, kun äänestäneitä oli presidentinvaaleissa 3,2 miljoonaa ja eurovaaleissa vain 1,8 miljoonaa? Tarjoan selitykseksi pettymystä ammattiyhdistysliikkeen lakkoilussa. Hallitus nöyryytti ay-liikettä ja sai ihmiset ryhmittymään huomattavimman vasemmistolaisen naispoliitikon taakse. Monet lakkolaisista olivat naisia, monet matalapalkka-alojen työntekijöistä ovat naisia, heille ammattiyhdistysliike merkitsee turvaa ja mahdollisuutta työolojen paranemiseen. Veikkaan, että tämän rintaman syntyminen oli myös Anderssonin äänestäjille suurimmaksi osaksi yllätys. He tarttuivat Anderssoniin kuin viimeiseen oljenkorteen.

3. Mahdollisuus. Eurovaalit tarjosivat koko Suomen asukkaille mahdollisuuden äänestää Mika Aaltolaa, Henna Virkkusta tai Li Anderssonia. Monet ihmiset käyttivät tätä mahdollisuutta.

4. Polarisaatio. Kuten kaikkialla Euroopassa, myös Suomessa kaksinapaistuminen eli polarisaatio eteni eurovaaleissa. Ihmiset äänestivät joko oikeistoa tai vasemmistoa. Se etteivät oikeiston äänet suuntautuneet Perussuomalaisiin, johtuu siitä, että Perussuomalaisten äänestäjät eivät pidä siitä politiikasta, jota heidän puolueensa hallituksessa ajaa. Valtiontalouden kuntoonsaattaminen on varmasti kaikkien mielestä oikein, mutta köyhältä väestöltä karsimalla saadut säästöt eivät ilahduta Perussuomalaisten äänestäjistä niitä, jotka itse joutuvat kokemaan näitten leikkausten puraisun. Kokoomuksen äänestäjät sen sijaan vaikuttavat voivan sen verran mainiosti, että köyhemmiltä leikkaaminen saattaa tuntua ihan kohtuulliselta. Li Andersson saattoi nousta köyhien ehdokkaaksi, Kokoomuksen ehdokkaat keräsivät ääniä niiltä, joitten verorasitus säilyi hyväksyttävissä mitoissa. Sen sijaan iso osa Perussuomalaisten kannattajista ei äänestänyt lainkaan.

Taiteesta - Om konst

Ruotsalainen taidekriitikko Dennis Dahlqvist sanoi seuraavaa Ylen lähettämässä tv-ohjelmassa Pohjoismaiset kulttuuriskandaalit, kausi 1, jakso 2 Penismuraaleja ja läskifobiaa:

Många vill ju och tycker också att konst ska vara fint. Gärna lite färg och form och så, det är ju trevligt. Med det konstbegreppet blir det inte mycket konst kvar.

(Ylen ruotsinkielisen tekstityksen mukaan)

Samma på finska:

Monen mielestä taiteen pitää olla hienoa. Vähän värejä ja muotoja ja kaikenlaista kivaa. Sellainen ei vain ole enää taidetta.

Joku saattaa huomata, että suomennos, joka on Ylen ohjelmatekstityksestä sekin, ei ole ihan täsmälleen se, mitä Dahlqvist sanoi. Mutta viis siitä.

Minusta itse sanoma on pohdinnanarvoinen kummallakin kielellä. Siinä antaudutaan pohtimaan mitä taide on. Eli tarvitseeko taiteen olla hienoa? Voisi myös kysyä: mikä on hienoa? Voivatko vastenmieliseltä tuntuvat asiatkin sisältää sellaista hienoutta, jota voi taiteeksi kutsua? Itse tunnen oikeastaan etsiväni taiteesta jotain sellaista epämukavaa, jota huomaan oman elämäni tuovan eteeni päivittäin. Ei silti kaiken taiteen tarvitse sisältää penismuraaleja ja läskifobiaa, nautin toisinaan myös niistä perinteisellä tavalla kivoista maalauksista, melodioiltaan tasapainoisesta musiikista ja kerronnaltaan aikajärjestyksessä etenevistä kirjoista, joissa on onnellinen loppu.

Jotenkin tämä Dahlqvistin kommentti sai minut pohtimaan taidetta ja sen tehtävää. Kehitin mielessäni humoristisen mietelauseen, jonka lisään tähän loppuun. Itse asiassa sen mietelauseeni takia minä tämän koko jutun päätin kirjoittaa. Muotoilin ajatukseni näin:

Hyvä taide, vaikka avaa ovia oikeisiin suuntiin, ei niin tehdessään tyhjennä kaikkia pankkeja, mistä johtuen taiteilijat kuolevatkin yleensä arvostettuina mutta köyhinä.

Mietelauseitten tapaan minunkin lauseeni on oikeastaan virke.

Laps’ on paras tawara?

Luin Ylen uutisten nettisivuilta alakouluikäisistä pojista, jotka olivat itse keksineet itselleen rentoutumiskeinon. Pojat olivat pyytäneet saada käydä levolla välitunnilla. Saatuaan olla hetken pötköllään pojat olivat paitsi virkistyneet myös rauhoittuneet, niin että tunneilla he olivat paremmin malttaneet seurata opetusta.

Asiantuntija arveli lastenkin olevan nykyään stressaantuneita ja tarvitsevan ylimääräisiä lepohetkiä. Tietenkin voi olla, että kyseiset pojat ovat vain kotonaan valvoneet liikaa, jolloin unen puutetta on syntynyt.

Levottomuutta muistan omilta kouluvuosiltani myös. Liikunnanope kysyi joskus liikuntatunnilla, onko meillä ollut koe edellisellä tunnilla, kun riehakasta käytöstä esiintyi liikunnan aikana. Meillä oli ollut ainekirjoitus – siis samantapainen keskittymistä vaativa tapaus kuin koe.

Asiantuntijan arvelussa voi siis olla perää. Lapsilta vaaditaan yhtä sun toista ja on aina vaadittu. Syynä ei tarvitse olla yhteiskunnan lisääntyneet vaatimukset, ilmiö on ehkä sama eri aikoina, joskin eri syistä kumpuava. Ennen lapsilta saatettiin vaatia jopa työntekoa koulupäivän aikana, nykyajan vaatimuksena on samankaltaisuus.

Lasten on pienestä pitäen omaksuttava aikataulutettu elämäntapa. Ennen alakoulua lapset viedään varhaiskasvatukseen eli päiväkotiin, jossa heitä koulutetaan käyttäytymään samankaltaisesti kuin muut lapset. Voisinpa jopa väittää, että lapset muotitetaan ellei peräti tuotteistetaan.

Kun omat lapseni olivat päiväkoti-ikäisiä, vein heidät päiväkotiin yhtenä päivänä viikossa aamuisin. Eräänä aamuna minulle sanottiin jotakin, jota minun oli vaikeata uskoa todeksi. Päiväkodin johtaja esitti minulle, että en päiväkotiaamuina tarjoaisi lapsille ruokaa kotona, sillä nyt he päiväkotiin tuotuina eivät olleet enää nälkäisiä, jolloin toiset lapsetkaan eivät meinanneet suostua syömään aamupalaa, joka heille päiväkodissa tarjottiin. Ihmettelin tätä ihan kauhiasti. Olisiko minun siis kotona pitänyt itse nauttia aamiainen, mutta sanoa lapsille, että te saatte ruokaa sitten päiväkodissa?! Arvatkaa suostuinko ehdotukseen.

Kun lapseni sitten olivat alakouluikäisiä, pääsin seuraamaan alakoulun joulujuhlaa. Etupenkistä katselin miten koululuokka lauloi jotain joululaulua rivissä. He näyttivät kaikki suhtautuvan tilanteeseen niin eri tavoin, että minut valtasi melkein pakokauhu, kun aloin kuvitella miten eri tavoin opettajain pitäisi heidät kohdata. Lapset eivät ole samanlaisia keskenään, pitääkö heidät samankaltaistaa?

Kun olen valmistellut erilaisia muovisia ja pahvisia pakkauksia kierrätykseen, olen suureksi kenkutuksekseni todennut miten monenlaisiin pakkauksiin tavarat on pitänyt pakata. Ymmärrän sen, että pakkaukset on yritetty suunnitella toisistaan erottuviksi ja houkutteleviksi. Kierrätyksen kannalta olisi kuitenkin helpompaa, mikäli pakkaukset olisivat samankaltaisia, sisäkkäin meneviä ja siten helposti kierrätettäviä. Pakkausmateriaalit voisi kernaasti samankaltaistaa, eivät ne siitä kieroon kasva tai ala ronkua välituntilepoa.

Pakkaukset saa tuotteistaa, lapsia ei.

Yleissivistys ja historia

Ylen nettisivuilla kysyttiin onko sinulla mielestäsi hyvä yleissivistys. Sitten oli testi aihetta koskien. Testin avulla voi kuulemma avartaa ajatteluaan. Osa testin kysymyksistä käsitteli historiaa. Tämä sai ajatukseni maalilaukalle.

Joskus luin, jotta hopi-intiaanien mielestä menneisyys on meidän edessämme, koska voimme tarkastella sitä tietäen mitä silloin menneisyydessä tapahtui. Tulevaisuus sen sijaan on takanamme, sillä meillä ei ole vielä varmaa tietoa sen tapahtumista. Tämä pitäis tätä nyt jonkinmoisena lähtökohtana tässä tekstissä.

Historia on sikäli täynnä arkisia tapahtumia, että tuokin hornettien mölinä, joka nyt ulkoa kuuluu, on historian rakennusainetta. Ja toivon mukaan siitä tuleekin historiaa melko nopeasti. Historia koostuu siis pienistä hetkistä, joista sitten pitäisi kyetä poimimaan historia-pinseteillä ne merkittävät – ne oikeesti historialliset, ne varsinaiset tapaukset. Niistä tapauksista koostaa kukin ryhmä ja yksilö omiin tarpeisiinsa sopivan yleistiedon. Ainakin historian osalta.

Viime aikoina historia on haluttu ymmärtää muutenkin kuin laumana sotia, sotapäälliköitä, valloituksia ja rauhansopimuksia. Aikaisemmin historia vaikutti pysyvän samanlaisena vuosikymmenestä toiseen kuten Aristoteleen kirjoitukset tai Raamatun kertomukset.

Nykyään monet mieltävät historia-sanan juuri yleistieto-sanan alkuosan kautta. Historia muodostetaan silloin siitä, mikä on ollut yleistä. Historian lihasta leikataan irti ulokkeet, jotka siitä pistävät esiin ja jäljelle jää torso, kädetön, nenätön, jopa päätön ja savijalaton olento, joka ei määrity puuttuvien ruumiinosiensa mukaan vaan yleisen olomuotonsa mukaan. Pyramidien rakentajina ei tarkastellakaan enää faaraoita eikä heidän rakennusmestareitaan vaan niitä ihmisiä, jotka uhrasivat fyysiset ja henkiset voimavaransa kivipaasien kuljettamiseen. Itse asiassa pyramidien tutkimuskin henkii vain vanhaa käsitystä historiasta. Tärkeämpää on nähdä ihmisten arkinen aherrus, heidän sosiaaliset suhteensa, heidän ruokavalionsa, asumuksensa, heidän sairautensa ja elinvuosiensa pituus.

Tällainen tavisten historia ei keskity villin lännen postivaunuihin vaan tarkastelee niitten nostattamaa pölypilveä. Sen pölyn osasia ei ole tarpeen nimetä pöly-nimurilla, tärkeämpää on tarkastella pölypilven nousua, tiheyttä, laajuutta ja laskeutumista.

Kun muut vain huokaisevat turhautuneina, saattaa joku vaivautua kysymään: miksi? Vastaan kumminkin vaikkei kukaan kysyisikään mitään. Historian voi nähdä ihmiskunnan suurena tarinana. Taviksien taaperrusta tutkiva historia on sen selvittelyä miten ihmiskunnasta pitikin tulla juuri tämmöinen. Ihmisyhteisöissä näet eivät selviydy parhaiten vahvimmat ja valovoimaisimmat vaan ne jotka ovat riittävän lähellä keskivertoa.

Katsellessamme retrospektiona historian eteemme leyhäyttämää pölypilveä näemme sen muodon, joka edeltää meitä ja on siis edessämme. Me itse elämme oman pölypilvemme sisällä sen pieninä hiukkasina, emmekä näe pilvemme muotoa. Voimme sitä arvailla edellämme vielä leijailevien hiukkasten tanssia katsellen ja aikakauttamme tutkivien tieteilijöitten tutkimustuloksiin perehtyen, mutta pilven muodon näkevät ne, jotka tulevat meidän jälkeemme, tulevaisuudessa.

Puolueeni teesit (n. 30)

Eläkeläisenä olen tuuminut mahdollisuuksiani vaikuttaa yhteiskuntaan ja muihin sattumanvaraisuuksiin. Mielessä on käynyt oman puolueen perustaminen. Eilissäpäivänä, nousematonta myrskyä odotellessani hahmottelin tietokoneen näytölle määttiijjä perustettavan puolueeni tavoitteita. Päädyin kolmenkymmenen teesin luetteloon. Minulta jäi osa teeseistä keksimättä, kun piti ruveta nukkumaan. Mutta ehtiihän ne joku toinen päivä.

1.Kätketyn osattomuuden sijasta on pyrittävä osaamattomuuden läpinäkyvyyteen.

2.Uimamaisterikoulutettujen reservaatit eivät ole kannatettava ajatus, joten puolueemme sanoutuu niistä irti.

3.Huutelukohtaukset pois eduskunnasta.

4.Pihapuheitten laimentamiseksi on sallittava eläimille ja kasveille laaja puheoikeus.

5.Kansanedustajilla on oikeus pukeutua omiin vaatteisiinsa sitä varten varatuissa tiloissa.

6.Eduskunnan saunaan on järjestettävä löylynkestävä elintasokiulu.

7.Poliitikkojen on kannettava bastuunsa vastaan panemansa risut.

8.Vanjabanjojen ajoista on siirryttävä laudejenkkien pesuun.

9.Tasa-arvo on määriteltävä niin että ukko eurooppalainenkin sen tajuaa.

10.Pullakahvit talon laskuun.

11.Eduskunnan lehtereille on tilattava kevyttä luettavaa ajankuluksi.

12.Turhien puheenvuorojen aikarajoja on kiristettävä, jos se vain puhujille sopii.

13.Vanhoihin uskomuksiin, kuten tonttuihin, yhteisvastuuseen ja uskontoihin vetoaminen on estettävä ellei siitä ole kenellekään mitään haittaa.

14.Tosikkomainen oppimestariasenne tukahduttaa yhteiskunnallisen keskustelun.

15.Enemmän melua tyhjästä voi johtaa luovempaan lopputulokseen kuin jäyhä asiallisuus.

16.Epäkriittisyyden puute vähäpätöisissä asioissa voi johtaa poliittiseen kriisiin.

17.Vähäpätöiset asiat voivat kriisiyttää epäkriittisimmätkin poliitikot.

18.Eduskuntaa ei tule syrjäyttää ihmiskunnan todellisuudesta.

19.Eduskuntaan on saatava pysyvä vähemmistöenemmistö!

20.Kepposition tarkoitus on säästää lakeja niitten käyttäjiltä.

21.Eduskunnan tehtävä on määrittää montako munausta eduskunnan tiu vetää.

22.Kansanedustaja olkoon kuin moponuori: ei pidä huutaa vaan huudattaa.

23.Maailman perintö on kohdistettava saamattomille miehille (n. 45 % äänestäjistä).

Kansakuntain pippolaaria

Kuten jo muinaisessa Kuopiossa väestö oli jakautunut varakkaisiin ja köyhiin, ovat kansakunnat kautta maan piirin yhäti jakautuneet kahteen erilaiseen ryhmäkuntaan. Suomessa voidaan puhua sivistyneistä ja junteista. Sivistynyt väki asustaa enimmäkseen Etelässä, juntit pysyttelevät kotinurkillaan pohjoisempana. Maantieteellisesti suurin osa maasta kuuluu junttialueeseen. Sivistyksellisesti Etelän väkeen kuuluu aikamoinen osuus puhdasta junttikansaa ja junttilan tuvista löytyy myös sivistynyttä väkeä. Sivistynyt väki tarkoittaa tässä siis muodollisesti sivistyneitä ja juntit taas omilla kasvusijoillaan pysyttelevää väestöä, joista jotkut ovat toki kauppaopiston tms. käyneitä.

Kun kysytään olemmeko kaikki samoja suomalaisia, voivat sivistyneet vastata, jotta emme ole. He ovat sitä mieltä, että sanomisen tapa ja koulutuksen suoma oikeus sanoa tekevät heistä tärkeämpiä kuin junteista keskimäärin ja enemmänkin. Suomi näyttäytyy heille sivistysvaltiona, joka sisältää pienen määrän juntteja. Junttilan tuvilla asia nähdään toisin päin. Siellä seurataan tv-ohjelmia, jotka vaikuttavat painottuvan maamme eteläisille alueille. Toisinaan piipahdetaan Kuopion torilla sentään. Mutta että joku suostuisi hajasijoituksen nimissä lähtemään Etelästä Kuopioon työhön ja asumaan, on poissuljettua ellei peräti kauhistus. Tahkolla voi käydä hiihtolomalla, jos ei kehtaa lähteä Sveitsiin saati sitten Lappiin asti.

Miksi tämä kahtiajako on syntynyt? Ilmeisesti kyseessä on yhteiskunnallis-poliitillinen luonnonlaki. Tai voi sanoa myös luonnevika. Junttilan alue on kaikkialla paikallispolitiikan pelikenttää. Siellä ei kaivata kehitystä ja juuri siksi sitä on hämäyksen vuoksi joskus nimitetty kehitysalueeksi. Junttila on valmis. Sen paikallispolitiikka on viimeisen päälle raffinoitu järjestelmä, jossa ei tunneta korruptiota, koska sellaisen edelle ajaa valtionapujen ja muitten vastaavien etelästä tuotettujen etuisuuksien laillinen jakaminen pitkään jatkuneella ja edelleen jatkuvalla yksinoikeudella. Aikaisemmin tämä yksinoikeus kuului Suomessa Keskustalle, joka ennen voitti kehitysaluevaalit mennen tullen. Nykyään heikenneen eli sivistyneen Keskustan tilalle on tullut toinen puolue, joka pelaa ronskimmin ja puhuu härskimmin. Perussuomalaiset on uusi Keskusta.

Etelän johtoasemasta ovat nousseet kamppailemaan Kokoomus ja Demarit. Näistä puolueista Demarit edustaa jonkinlaista mukahyväntahtoista pehmosivistyneistöä kun taas Kokoomus pitää edelleen yllä kykypuolueen imagoa, vaikka sen riveissä on aika monta toimittajaa sekä urheilijaa, pari sotilasta ja poliisi. Kokoomusta kannattava luulottelee Kokoomuksen kuuluvan menestyvän ihmisen huoneustoon. Itse asiassa sekä demarit että kokoomuslaiset ovat paenneet Junttilasta, koska toivovat keskushallinnollisen lainsäädännön kykenevän vähän kerrassaan korjaamaan Junttilan minulle ja minun kavereille -politiikan. He kuitenkin väsyvät nähdessään miten vähän saavat aikaan vuosien ponnistelulla ja miten paljon Junttilan väellä edelleen riittää jaettavaa.

Samaan aikaan sekä Etelässä että Junttilassa makaa alakannen kerrospedeillä joukko, joille jaettavaksi löytyy lähinnä vanhoja Spede Show’n jaksoja. He elävät toisistaan irrallista elämää, eivät muodosta mitään yhtenäistä joukkoa eivätkä haluaisikaan kuulua toinen toistensa joukkoon. Ja joukko he silti ovat. Joukko syrjäytettyjä, kiusattuja, yksinäisiä, onnettomia taapertajia. Sellaisia kuin minä. He eivät tunne ketään eivätkä osaa mitään eivätkä he koskaan saavuta mitään sellaista mistä voisivat ylpeillä. Sen sijaan heillä on takanaan entisiä työpaikkoja, väheksyntää, päällenauramista, avioeroja, pahoinpitelyjä, varattomuutta, yhteenottoja viranomaisten kanssa. Vankeutta, mielenterveysongelmia, konkursseja. Köyhät yhteiskunnilla on aina joukossaan. He ovat vaarattomia, sillä heitä ei enää houkuttele populismikaan. Ihmisiä hekin ehkä ovat? Mutta mikään yhteiskunta ei jaksa ihan kaikista huolehtia, ei ole koskaan jaksanut.

Niinpä se pippolaaria, joka kansakuntiin tuppaa syntymään, se on hyvä pippolaaria, luultavasti. Parempaakaan ei ole nähty.

Akselivalta

Asioja voi ryhmitellä erilaisin tilastollisin keinoin, kunhan ne asiat ensin jotenkin pisteyttää. Vaalien alla ja joskus muulloinkin näkee koordinaatistoja, johon poliittiset puolueet on sijoitettu sillä perusteella ovatko ne linjaltaan vasemmistolaisia vai oikeistolaisia tai ovatko ne liberaaleja vai konservatiiveja. Minä voin sananvapauteen vedoten tässä omassa blogissani kysyä miten sopivia nämä jakolinjat: vasemmisto-oikeisto tai liberaali-konservatiivi oikeastaan ovat. Mitä tarkoittaa nykyään vasemmisto ja mitä oikeisto? Mitä tarkoittaa liberaali ja millainen hahmo on konservatiivi? Kerron seuraavaksi oman näkemykseni kustakin tämmöisen koordinaatiston tason ääripäästä.

Vasemmisto. Vasemmisto tarkoittaa valtiojohtoisuutta kannattavien ihmisten joukkoa, joka esittää, että kaikki ihmiset olisivat saman arvoisia ja että palkat + muut työehdot tulisi määritellä työntekijä- ja työnantajaliittojen välisissä neuvotteluissa, ellei sitten peräti lainsäädännössä. Vasemmisto vyörää yhteiskunnan päättäviksi virkamiehiksi riittävän määrän omia ihmisiään, jotta vaaleilla valittavat uudet edustajat eivät pääsisi sotkemaan vasemmiston valmiita, monenmoisella lainsäädännöllä vahvistettuja sommitelmia. Vasemmisto esittää olevansa pienen ihmisen asialla.

Oikeisto. Oikeiston näkemyksen mukaan jokainen immeinen on oman onnensa sepittäjä. Niinpä valtion osuutta yhteiskunnassa ei kannata liioitella, vahva maanpuolustus ja tyylikäs presidentti riittävät. Tiestö olisi tietenkin oltava kunnossa, että saa paahtaa kellä siihen on varaa. Valtiojohtoisuudesta pitäisi siirtyä kansalaisten ostamiin palveluihin, joihin heillä olisi enemmän varaa, kun ei menisi verojakaan niin paljoa. (Tosin on meitä, joilta ei nykyään veroja peritä pienistä elakkeista.) Oikeisto luottaa markkinatalouden pitävän yhteiskunnan terveenä, kuten sudet ovat putsanneet Jellistounin puistoa Amerikoissa. Oikeisto on osaavan ja yritteliään ihmisen asialla.

Liberaali. Katsoin wikipediasta mitä tämä tarkoittaa. Siellä käsite oli suomennettu vapaamielisyydeksi. Vapaamielisyys taas kuuluu tarkoittavan suvaitsevaisuutta, ennakkoluulottomuutta ja avarakatseisuutta. Suvaitsevainen ei kuulemma tyrkytä näkemyksiään muille, joten valtiojohtoisuutta edistävien puoleitten ei kuvittelisi olevan kovin suvaitsevaisia? Ennakkoluuloton ei vastustaisi muutoksia kuten esim. terveyspalvelujen yksityistämistä tai hoitohenkilöstön palkkaamista paskaduuniin ulkomailta. Avarakatseinen ihminen antaisi arvon luonnolliselle karsinnalle, jossa kaikille ei jätetä, minkä ansiosta yhteiskunnassa syntyy kilpailua ylläpitämä terve jännite, jossa köyhät nuijivat toisiaan suklaalevyn toivossa.

Konservatiivi. Konservatiivi haluaa säilyttää yhteiskunnan sellaisena, joksi aiemmin valtaapitäneet demarit ovat sen nakertaneet. Puoli-ilmainen terveydenhoito, ilmainen perustason koulutus, taulukkopalkat, ei halpatyövoimaa (mitä nyt kasvihuoneisiin ja rakennuksille ja hotelleihin) – nämä ovat konservatiisia arvoja Suomessa. Suomi suomalaisille! Tervetuloa turistimatkalle 1980-luvun hyvinvointiyhteiskuntaan, johon valtiolla ei silloinkaan ollut varaa.

Tämän tasohyppelyn jatkoksi palaan ajassa melkein viikon taaksepäin. Louhin tuolloin kirjahyllystäni esiin sinne kivettyneen teoksen, jonka sain joululahjaksi isältäni vuonna 1982. Kyseinen teos on Alkon pääjohtajan Pekka Kuusen kirja Tämä ihmisen maailma. Naukkasin siitä siivun, jossa puhuttiin kulttuurievoluutiosta.

Sanat ja käsitteet muuntuvat aikain saatossa, miksei siis myös kulttuuri ja mikäpä ei olisi kulttuuria. Yritin mielessäni asettaa koordinaatistolle tämän kulttuurievoluution. Esitin siis ihan vaatimattomasti evoluutiokoordinaattoria. Keksikää semmoiselle joku toinen nimitys, mikäli haluatte. Ajattelin, jotta x-akselina voisi olla Aika, joka lienee olennainen osa evoluutiota. Y-akseli voisi olla Kehitys. Ajan myötä kehitys kehittyy ylös- tai alaspäin. Puhelin tästä ääneen tyttärelleni, joka oli meillä viikonloppuna käymässä. Hän suhtautui aika varauksellisesti kulttuurievoluutioon kaiketi juuri siitä syystä, että kun asiat muuttuvat, ei ole helppo sanoa mihin suuntaan ne muuttuvat. Esitin, että onhan evoluutiolla suunta ja tarkoitus. Tyttäreni ei ollut tästä vakuuttunut. Väitin, että mikäli suuntaa ei olisi, toimisi evoluutio kuten laavalamppu, jossa muutoksia tapahtuu, mutta ne haipuvat pian unholaan. Myötätunnosta ajatteluani kohtaan tyttäreni myönsi, että joskus näin voi olla. Mietittyäni hetken näitä juttuja esitin, että kulttuurievoluutiota voisi kuvata koordinaatistolla, jossa olisi mukana myös z-akseli. Se määrittelisi, olisiko kehitys kulkenut kulloisenkin tarkastelijan mielestä hyvään suuntaan. Ajatukseni ei sikäli ole toimiva, että tämähän vaikuttaisi y-akselille sijoitettuihin arvoihin ja saattaisi jälkikäteen muuttaa niitten sijaintia, niin kuin vaikkapa polttomoottorien tai liukuhihnojen tai ydinenergian tai penisilliinin käyttöönoton suhteen. Mutta nämä nyt ovat vain niitä vaatimattomia pohdintoja, joita minulla omassa blogissani on sananvapauden nimissä lupa harrastaa.

Kuusen mielestä muuten onnistuneen kulttuurievoluution, siis kulttuuria menestyksekkäästi uudistavan informaation, tunnistaa siitä miten paljon se saa hyväksyjiä. Koska olen itse entinen pitkäaikaistyötön ja nykyään pieneläkeläinen, asetuin vastustamaan tätä Alkon entisen pääjohtajan näkemystä. Muistelen, että Erasmus Rotterdamilaisen teos Tyhmyyden ylistys ei ole mukana hänen poitsunsa laatimassa Erasmuksen teosten luettelossa, ja kumminkin kyseinen teos on ollut aika hyväksytty sittemmin. Säveltäjä Shostakovitshin väitetään ajatelleen, että mikäli yleisö osoittaa yksipuolisesti suosiotaan hänen uudelle sävellykselleen, on hän epäonnistunut jossakin. Vasta silloin, kun suurin osa yleisöä poistuu salista esityksen aikana ja lopuksi vain muutama on paikalla ja heistäkin vain pari taputtaa käsiään, säveltäjä arveli onnistuneensa. Niin että tiedä vaikka tämä blogini olisi hyvinkin onnistunut!

A-näkemys totuudesta

Amerikan presidentin Donald Trumpin asianajaja Giuliani filosofoi haastattelussa totuuden olemuksesta. Hän sanoi, että totuus on jonkun näkemys totuudesta. Kun haastattelija kysyi, eikö totuus sentään ole aina totuus, Giuliani vastasi, ettei totuus ole totuus.

On päivänselvää, että näkökulmat, joista tarkastelemme asioita, vaikuttavat siihen, miten asiat miellämme. Siten minun totuuteni ei välttämättä ole jonkun toisen totuus. Minusta totuus saattaa olla, että Suomen hiihto- ja yleisurheilujoukkueisiin valitaan liian vähän naisurheilijoita suhteessa valittuihin miesurheilijoihin. Olen näet sitä mieltä, että useissa lajeissa naisten puolella kansainvälinen taso on sekä matalampi että kapeampi kuin miesten puolella, joten menestymisen mahdollisuudetkin olisivat Suomen naisilla paremmat kuin Suomen miehillä. Ymmärrän, että asiasta voidaan olla muutakin mieltä. Jokaisella on mielestäni oikeus a-näkemykseen totuudesta. Ennen kaikkea on tärkeätä muistaa, että oikeus, jota pyritään toteuttamaan lain kautta, ei läheskään välttämättä tuo selville, mitä kulloinkin puitavassa asiassa on totuus.

Trumpin aikakaudesta on politiikan ammattikriitikoiden taholta alettu käyttää nimitystä totuuden jälkeinen aika. Näin harrastelijakriitikkona minulla lienee oikeus a-näkemykseeni totuudesta ja sen jälkeisestä ajasta. Mikäli otan lähtökohdaksi sen, että totuus ei ole totuus, ajautuvat niin totuutta edeltävä, totuuden aikainen kuin totuuden jälkeinenkin aika viisaustieteellisesti tarkastellen metafysiikan puolelle, jonne ne mielestäni kuuluvatkin.

Fyysillinen totuus on vaihteleva sen mukaan mistä asiaa tarkastellaan. Esimerkiksi linja-autossa istuminen ei yleensä tunnu missään, mutta linja-auton alle jääminen voi jo tuntua aika tavalla. Yksilö huomaa linja-auton musertavan painon vasta jäädessään sen painon alle. Tietysti tämäkin on ihan ok tilanne, jos yksilö on vaikka torin alle rakennetussa parkkihallissa ja linja-auto seisoo sen parkkihallin päällä. Voi se auto ajaa vaikka ympyrää siellä torilla, ei vaikuta ihmeemmin parkkihallissa taapertajaan. Näitäkin fyysillisiä tilanteita voi silputa ja nälviä vielä pienempiin ja satunnaisempiin vaihtoehtoihin, mutta en kehtaa nyt sitä tehdä. Muistutan vain, että kirkkaassa auringonvalossa musta autonkylki saattaa näyttää valkoiselta.

Totuuden SI-järjestelmä on siten vielä pitkän matkan päässä. Kyseinen matka loppuu ilman muuta monien asioitten suhteen kesken. Sitä paitsi totuuden mittayksikön nimeäminen olisi luultavasti haastavaa. Kenen mukaan totuuden mittayksikkö nimettäisiin? Olisiko mitta-asteikko samankaltainen kuin kelvineissä, joissa nolla astetta tarkoittaa absoluuttista nollapistetta? Tai tarkoittaisi, jos sellainen olisi saavutettu. Mikä olisi totuuden absoluuttinen nollapiste? Olisiko se kaikenlaisen subjektiivisen tarkastelun ulkopuolinen, konstailemattoman täsmällinen valhe? Eikö toisaalta valhekin voi olla jollekin totuus? Kyllä, kuulkaas, joulupukki on olemassa. Voisiko totuudelle määrittää ylintä mahdollista mittaa, puhdasta totuutta? Miten se määriteltäisiin? Olisiko se totta myös toisin puolin? Vai voisiko puhtaasti totta olla vain sellainen seikka, josta olisi mahdollista löytää vain yksi puoli? Tulisiko siis yksipuolisesta totuudesta täydellisen totuuden korkein huippu?

Jätän rakkaat lukijani pohtimaan näitä ja monia muita asioita, jos pohtiminen kiinnostaa. Minulla olisi pari kirjaa lukematta ja lounaskin painaa päälle.

Unkarilainen herätys

Minulta olisi voinut mennä tänä aamuna rukousaamiainen väärään kurkkuun, ellen olisi mielenlaadultani melko maltillinen.

Nautittuani jukurtin kävin kiireesti autotallissa laittamassa auton moottorin lämpiämään. Sitten tulin pikaisesti takaisin ja istahdin olohuoneen nurkkaan nojatuoliini. Radion aamuhartauden olisi pitänyt jo alkaa, mutta radiosta tulvikin vanha venäläinen iskelmä. Yritin säätää kanavaa, mutta Radio 1 tuntui olevan kateissa. Avasin tv:n ja siellä ohjelmisto oli ihan kohdillaan. Hain Radio yhtä vielä tavallista etäämpää radion säätöpalkista ja sain kuuluviin unkarinkielistä puhetta! Vasta silloin tajusin, etten ollut työntänyt virtakytkintä pohjaan asti FM-kanaville vaan se oli jäänyt AM-kanavien alueelle, josta löytyi kansainvälistä ohjelmaa.

Sain aamuhartauden lopun kuunneltua, vieläkin siellä puhuttiin viime viikon tuhkakeskiviikosta, paaston alusta ja katumuksesta. Itse aamuhartaus ei tehnyt minuun tällä kertaa ihmeempää vaikutusta. Sen sijaan se atavistinen säikähdys, joka venäjänkielisestä radiolähetyksestä minuun pulpahti, sai minut mietteliääksi. Vanhasta muistista tulin ajatelleeksi, että maani olisi kenties miehitetty! Arvatkaa ketkä olisivat olleet asialla. Vaikka säikähdys muuttui pian naureskeluksi, jäi se silti mieleeni.

Päivällä löysin Ylen uutisten nettisivuilta kuvauksen Unkarin pääministerin Viktor Orbanin puheesta kansalleen. Uutisen mukaan Orban varoitteli unkarilaisia islamin leviämisestä Eurooppaan. Hän oli puheessaan kuulemma arvellut Euroopan suurten kaupunkien olevan pian muslimienemmistöisiä. Orban oli myös uutisen mukaan pitänyt kristinuskoa Euroopan viimeisenä toivona.

Euroopan entisten kansandemokratioitten nykyiset poliittiset viestit kielivät minun nähdäkseni huolesta ja hädästä, joka on aiheutunut siitä, ettei Euroopan Unioni ole osoittautunut sellaiseksi tahoksi, joka kunnolla pitäisi huolta entisistä itäblokin maista. Monet näistä maista liittyivät kiireesti Natoon, sillä oli niitten intressissä, ettei maan alueelle synny valtatyhjiötä. Juuri valtatyhjiöt synnyttävät sotia. Nyt Nato kyllä takaa turvallisuuden, mutta ottaa siitä kunnon korvauksen. Euroopan Unioni varmaankin näyttäytyy Visegrád-maille robinhoodina, joka ottaa kaikilta mailta ja antaa etupäässä rikkaille maille. Niin kauan kuin Visegrád-maat ja niitten kaltaiset pienet, sosialismin pohjalta nousevat valtiot eivät saa tarvitsemaansa tukea taloutensa kohentamiseen, niin kauan niissä menestyvät kansallismieliset voimat. Itäisen keski-Euroopan mailla on historiallisestikin syytä olla huolissaan uusien liittoumien mukanaan tuomista uusista puuhevosista. Niitten radioista on kuulunut vieraskielistä puhetta ennenkin.

Xmas-rated

Merry Christmas Everybody!

Let's keep on spreading the good message for all the world! We'll soon have another year in the calendar. Hope it shall turn out to be even better than this one.

Oikea suora – väärin!

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump kommentoi hiljattaista yhteenottoa Virginian Charlottesvillessä huomauttamalla, että väkivaltaa ja vihaa oli ollut molemmissa osapuolissa. Tämä nostatti vastalauseitten myrskyn medioissa. Ymmärtäähän tämän: ei ole nykyään oikein presidentin sanoa, että jotkut taitavat vihata oikeistoradikaaleja tai että heitäkin kohtaan on käyttädytty väkivaltaisesti.

Mistä Charlottesvillen levottomuuksissa oli kyse? Charlottesvillen kaupunki halusi ilmeisesti korostaa, ettei se kannata rotusortoa, orjuutta, rasismia tms. Tämä oli määrä toteuttaa siirtämällä kaupungin keskustassa olleesta puistosta pois Yhdysvaltain sisällissodan aikaisen kenraalin, Etelävaltioitten armeijan komentajan Robert E. Leen ratsastajapatsas. Patsas seisoi puistossa, joka Charlottesvillen kaupungin nettisivujen mukaan on nimeltään Emancipation Park (formerly known as Lee Park). Emansipaatio ja kenraalin ratsastajapatsas eivät ehkä tyylillisesti sopineet toistensa seuraan?

Kuka oli kenraali Robert E. Lee? Sen mukaan mitä eilen netistä luin, hänet tunnettiin mm. siitä, että hän jätti sisällissodan viimeisen taistelun käymättä, päätti antautua ja käski rauhan tultua sotilaittensa palata kotiin kieltäytyen siten jatkamasta taistelua sissisotana. Hän oli hyvä sotilas. Hänen mukaansa on nimetty amerikkalainen ydinsukellusvene. Patsaan poistamisen yhteydessä tunnutaan muistavan kuitenkin vain se, että hän kannatti orjakauppaa.

Orjakaupan kieltäminen oli tärkeänä syynä Yhdysvaltain sisällissodalle, jossa Etelävaltioitten lisäksi oli toisena osapuolena Pohjoisvaltiot. Suomen sisällissodassa aloitteen tehnyt osapuoli, Punaiset, kannatti sosialismia ja kärsi tappion. Yhdysvalloissa niinikään aloitteelliset Etelävaltiot kärsivät tappion. Suomessa ei ollut orjia, vaan torppareita ja muita maatyöläisiä. Suomen sisällissodan vertaaminen Yhdysvaltain sisällissotaan on kuitenkin sikäli väärin, että Yhdysvalloissa sodittiin niin kauan sitten, 1860-luvulla. Niihin aikoihin Suomi oli vielä Venäjän suuriruhtinaskunta ja maassamme vieraili Venäjän tsaari Aleksanteri II, jonka kunniaksi veistetty patsas on vieläkin Suomen keskeisimmällä aukiolla, jota ei kumminkaan ole nimetty Naisasia-aukioksi vaan on se yhäti nimeltään Senaatintori. Eri maissa on jossain määrin eri käytännöt.

Suomessa esim. Ylellä on arveltu Trumpin ottaneen kantaa oikeistoradikaalien puolesta, kun presidentti huomautti, että yhteenotossa oli kaksi osapuolta. Minustakin näytti uutiskuvien perusteella siltä, että Charlottesvillessä iskuja irtosi molemmilta osapuolilta. Elämme kuitenkin maailmassa, jossa oikea suora on väärin ja vasen koukku oikein. Onhan siinä ainakin selkeä logiikka?

Visioiden medioiden ideoiden taa

Media tarkoittaa tiedotusvälineitä. Median tarkoituksena on välittää tietoa. Se on siis eri asia kuin meedio. Meedio tarkoittaa henkilöä, joka toimii välittäjänä tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen maailman välillä. Tuonpuoleinen ei tarkoita eri mieltä olevien yhteisöä. Niinpä media ja meedio eivät voi mennä sekaisin. Luultavasti.

Mediat harjoittavat tiedonvälitystä kuten liikeyritykset harjoittavat liiketaloudellista toimintaa. Liikeyritykset yleensä tavoittelevat voittoa, niillä on sellainen idea. Median idea on myös olemassa, sitä ei vain aina niin selkeästi määritellä. Tietysti on myös liikeyrityksiä, jotka sanovat harjoittavansa liiketoimintaa asiakkaitten eduksi. Samoin on olemassa asiakkaita, jotka uskovat tähän. Siten liiketoiminta voidaankin nähdä win-win-tapahtumana, mitä se sitten tarkoittaakaan.

Median ideaksi voidaan määritellä totuudenmukaisen kuvan välittäminen asioista. Tämä määritelmä on kuitenkin hauras. Sillä mikä on totuus yhdelle, se on loukkaus jollekin toiselle. Asiat näyttäytyvät kovin erilaisina eri suunnista tarkasteltuina. Jäitten lähtö on huumaava näytelmä sille, joka tarkastelee sitä rannalta, mutta aika pelottava sille, joka seisoo sulavalla jäälautalla. Tosin media harvemmin käsittelee tällaisia aiheita, ellei vaikkapa jokien jäitten hidas sulaminen aiheuta jääpatoja ja sitä tehen sitten tulvia.

Tässä olen nyt kirjoitellut aika paljon joutavia. Tarkoitus oli sanoa, että media voi myös kertoa asioista siihen sävyyn, joka edistää median oikeina pitämiä arvoja ja asioita. Media voi asettua seinämäisesti vastustamaan tiettyjä ilmiöitä maailmassa. Puhun tässä tietenkin politiikasta. Median mielestä oikein on harjoittaa keskustelevaa, poliittisen pelin sävyttämää politiikkaa. Sellaista politiikkaa, jota media sitten voi repostella. Media tykkää kun se saa olla olevinaan. Media haluaa valita kukkulan kuninkaan. Kansan valitsemat edustajat voidaan vaihtaa kesken toimikauden, jos vain media saa heidät kiinni jostakin.

Puhun tässä tietysti ennen muuta maailmanpolitiikasta ja median harjoittamasta median itsensä mielestä oikeitten arvojen puolustamisesta ja median mielestä vääriä arvoja edustavien putineitten ja trumpien tuomitsemisesta. Esimerkki tältä aamulta:

Ylen toimittaja kysyi asiantuntijalta miksi Trump selittelee, ettei hänen hallintonsa ole kaaosmaisessa tilassa. Asiantuntija vastaa, että siitä tulee mieleen, että hallinnossa ilmeisesti vallitsee kaaos, koska presidentin pitää toisin väittää. Toimittaja ei kysy, voisiko presidentti oikeastaan vain kertoa medialle, ettei hänen hallinnossaan vallitse kaaos, kuten media on itse aikaisemmin väittänyt, vaan että asiat sujuvat tasaisesti. Jälkimmäinen vaihtoehto tulee minulle ensimmäisenä mieleen, koska en ole automaattisesti Trumpia vastaan.

Joko Suomen Yleisradio on muuttunut pelottavan yksisuuntaiseksi tiedonvälittäjäksi tai sitten minä olen itse jotenkin muuttunut. Ovatkohan silmäni ja korvani auenneet? Näenkö minä tuonpuoleiseen ja kuulenko edesmenneitten sukupolvien äänet? Onko minusta tullut meedio? Näihin kysymyksiin on luultavasti löydettävissä jonkinlaisia vastauksiakin, luultavasti Ylen asiantuntijoitten hypoteettisesti tarjoamat vastaukset eivät olisi samoja, jotka minulle ensimmäisenä putkahtavat mieleen.

Nation of Flaws

Kaikki ihmisolennot syntyvät viallisina ja kyvyttöminä todelliseen tasa-arvoon. Tasa-arvo on näet jo käsitteenä mahdoton, sillä ihmisolentojen viat ja puutteet ovat niin kovin erilaisia keskenään, että niitten keskeinen tasa-arvo tarkoittaisi joko meloonien vertaamista pähkinöihin tai silmien sulkemista todellisuudelta. Lähtökohtana kaikkien ihmisolentojen viallisuus on rehellisempi kuin kaikkien ihmisolentojen vapaus ja tasa-arvo, sillä meidän vikamme olemme me.

Niinkuin ihmiset ovat eriarvoisia, eri tavoin viallisia ja eri asteisesti käyttökelvottomia, ovat sitä myös kansat, kansakunnat ja valtiot. Mikä ero sitten on kansalla ja kansakunnalla, mitä siitä? Vikojen kansakunta nyt kumminkin on rehellisempi ja sellaisenaan helpommin käsitettävä yksikkö kuin on kiiltokuvamaisen kaunis vapauden ja tasa-arvon kansakunta, jossa vuohet ja lampaat einehtivät samalla rukousaamiaisella. Kansakunta, joka julistaa olevansa viallinen, viallisista yksilöistä rakentuva ja vain viallisiin valintoihin kykenevä, on ainoa kuviteltavissa oleva rehellinen kansakunta. Sen julkikuva heijastaa sen kansan todellisia ominaisuuksia, niin että televisiokuvista nähtyjen hymyilyjen ja lippulinnojen takaa ei paljastu epävakaita, viallisia yksiköitä, jotka vain vaikeuttaisivat julkikuvan yhteensovittamista katutason todellisuuteen tai kerrassaan romuttaisivat mahdollisuudet siihen. Vikojen kansakunta on sitä miltä se näyttää, kuulostaa ja miltä se tuntuu kätellessä – tai puhelimeen vastaamatta jättäessään.

Kansakunta, joka julistautuu vialliseksi, on sitä mitä se julistaa olevansa. Sen esiintymisten pontimena ei ole oman poliittisen ulkonäön ylläpitäminen vaan se tolskaa niillä keinoilla, mitkä sen viat sille suovat. Jokainen meistä on nähnyt kylläkseen jääkiekko-otteluita, joitten erätauoilla sivuun siirretyt valmentajat kertovat miten peliä pitäisi pelata. Kyllä jokainen pelaaja sen tietää, jopa iso osa katsojistakin on jyvällä. Kyse ei olekaan siitä, esitetäänkö erätauolla oikeat taktiset lääkkeet pelaajille, sillä pelaajat kyllä tietävät miten pitäisi pelata. Ongelma pelaajien näkökulmasta on siinä, että he eivät vain osaa pelata kyllin hyvin. He ovat viallisia. Tietysti vastustajakin on viallinen. Kyse jääkiekossa onkin siitä, kumpi on viallisempi. Vähemmän viallinen voittaa. Jääkiekko sopii varsin mainiosti kuvaamaan elämää yleensä. Kyllä me ihmiset tiedämme, miten pitäisi toimia, me vain emme osaa toimia niinkuin meidän pitäisi. Koska olemme viallisia. Ja koska olemme eri tavoin viallisia, emme ole tasa-arvoisia. Meillä on kullakin oma arvomme.

Väärän presidentin päivä

Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi oli suuri järkytys medialle ja korkeammin koulutetulle väestölle kautta läntisen maailman. Pelättyään aikansa Donald Trumpin valintaa presidentiksi, sittemmin kauhistuttuaan hänen tuloaan valituksi ja lopulta hänen astuttuaan presidentin virkaan on media ja korkeasti koulutettu väki kautta läntisen maailman potenut painajaisunta, josta herättyään se on tajunnut, ettei se unta ollutkaan vaan totta pettävää. Kaikessa Trumpiin liittyvässä on haluttu nähdä ei-toivottavan kehityksen ennusmerkit. Miksi?

Usko uniin on saanut uutta jalansijaa viime vuosikymmeninä sitä mukaa kuin esimerkiksi ajatukset kollektiivisista arkkityypeistä ovat löytäneet kaikupohjaa uskonnon hylänneessä, korkeasti koulutetussa väestössä. Australian aboriginaalien uniaika käsitetään toisinaan ihmisten väliseksi unessa avautuvaksi yhteydeksi, jota kollektiiviset arkkityypit viitoittavat. Nämä arkkityypit ovat hahmoja, jotka tämän jäsentymättömän uuden ajan uskomuksen mukaan kaikki ihmiset tunnistavat samalla tavoin. Unessa ihminen voi nähdä näitten unimaailman hahmojen tekevän asioita, jotka muistuttavat eleganttia wienervalssia.

Koulutetulle väestölle ja medialle, jotka koulutuksensa turvin viettävät uniaikaa myös valvetilassa, miellyttäviä, turvallisia uniaikaisia arkkityyppejä edustavat ihmisoikeudet, demokratia, vapaus, tasa-arvo, korkeat verot, naisten oikeudet, kansalaispalkka, ilmainen sosiaaliturva ja aina oikeassa oleva vapaa ja puolueeton tiedonvälitys. Nämä arkkityypit hyväksytään luonnonlakien kaltaisina itsestään selvyyksinä. Ne näyttäytyvät unissa kasvottomina toisiaan toistavina henkilöhahmoina, jotka tanssivat korrektisti ja sääntöjä noudattaen kenenkään varpaille tallaamatta samalla keskustellen diplomaattisella kielellä, joka on kaikille tuttua politiikan desesperantoa.

Toisella puolen unimaailman tanssilavaa kansoittavilla hahmoilla on sen sijaan kasvot sekä nimet. En kuitenkaan mainitse tässä nimiä, sillä kaikkihan ne tuntevat. Nämä nimet kantavat sellaisia merkityksiä kuin ihmisoikeuksien rajoittaminen, yksinvalta, totalitarismi, eriarvoisuus, tasavero, seksismi, harmaa talous ja räikeä propaganda. Henkilöistä nimien takana voidaan käyttää vaikkapa yhteistä nimitystä väärät presidentit. Mikäli kyse olisi lastensadusta, jollaiselta asetelma vaikuttaakin, nimi voisi myös olla politiikan jöröjukat.

Siinä missä ensin mainituttujen kasvottomien arkkityyppien mukaiset poliitikot löytävät vahvaa kannatusta koulutetun väestön ja median keskuudesta, vaikuttavat "väärät presidentit" löytävän vahvaa kannatusta oman maansa vähemmän koulutetun, ei-suurkaupunkilaisen väestön keskuudesta. Väärät presidentit tuntuisivat siis olevan sydänmaitten presidenttejä, jotka eivät innostu suurkaupunkien kotkotuksista. Suurkaupungit vetävät puoleensa hyvin koulutettua väestöä ja myös valtamediat vaikuttavat niissä vahvemmin kuin syrjäseuduilla.

Onko Trumpin voiton kauhistelu siis normaali ylireaktio kaupunkilaisilta, kun he joutuvat maalaismielisten vallan alle? Onko vatulointiin kyllästyneen maaseutuhenkisen tarttuminen vapaan maailman ruoriin kauhun paikka niille, jotka ovat arvelleet tietävänsä miten nämä hommat pitäisi hoitaa ja sitten ihmetelleet, kun asiat eivät olekaan hoituneet muuten kuin vanhanaikaisella pakottamisella? Nähtäväksi jää kääntyykö median ja koulutetun väestön muutosvastarinta muutosmyötärinnaksi vasta sitten kun ”väärän presidentin” paksulla tussilla allekirjoittamat päätökset alkavat tuottaa myönteisiä tuloksia vai ovatko ne päätökset sittenkin vanhaa palokuntalaisvitsiä mukaillakseni ”väärin tehtyjä”.

Huomispäivän aatto

Huomenna, jos demokraattinen suojasää suo, aloittaa ensimmäisen virkakautensa Yhdysvaltain presidenttinä Donald Trump. Hänen valintansa Vapaan maailman johtajaksi on otettu vastaan kahtalaisin tunnoin. Yhdysvaltain demokraattipuolueessa on hyväksytty tappio, mutta ei ole tykätty siitä. On kai heillä oikeus olla nyreissään, kun varmalta näyttänyt voitto lipsahti mielipidetiedusteluista huolimatta vastapuolen leiriin. Jos olisin kansalaisrohkea, voisin sanoa, että mustaksihan se mielen vetää, mutta parempi olisi jättää sanomatta. Eikä minulla itselläni sitä paitsi ole mitään syytä valittaa, sillä toivoin Trumpin voittavan. Koska Suomessa kovin yleisesti oltiin Clintonskan puolella, lienee minun syytä hieman selittää omaa kantaani.

Aloitan selitykseni historian kertauksella. En mene ihan aamuhämäriin asti, riittää kun muistelen 1970 - 80-lukujen vaihdetta ja Yhdysvaltain vuoden 1980 presidentinvaaleja, joissa olivat vastakkain Jimmy Carter ja Ronald Reagan. Muistelen tuolloin herättäneeni huomiota asettumalla rohkeasti tukemaan Reaganin valintaa. Tietenkään minun mielipiteelläni ei ollut silloinkaan mitään merkitystä, olinhan vasta koululainen ja Suomen kansalaisena vaikuttamismahdollisuuteni Yhdysvaltain pressanvaaleissa oli täysin mitätön. Olin kuitenkin ihmeissäni, kun luokkatovereistani kukaan ei ollut kanssani samaa mieltä. He kysyivät perusteluja. Perustelut, jotka tuolloin annoin, pätevät mielestäni monella tapaa tänäkin päivänä.

1970-luvun maailmanpolitiikkaa leimasi kilpavarustelu, josta käytettiin myös salanimeä Kauhun tasapaino. Se tarkoitti sitä, että kun kumpikin suurvalta – Yhdysvallat ja Neuvostoliitto – olivat yhtä vahvoja, ne eivät uskaltaneet hyökätä toistensa kimppuun. Kauhun tasapainon luomaa jännitystä koetettiin laskea harjoittamalla nk. liennytys-politiikkaa. Tämä liennytys oli yritys ratkaista kylmän sodan aikainen, räjähdysherkäksi stagnaatiotilaksi muuttunut sotilasblokkien välinen vastakkainasettelu lisäämällä vuoropuhelua, neuvottelemalla ja tekemällä aseidenriisuntasopimuksia. Se vaikutti samalta kuin olisi ensin rakennettu monimutkainen talo irrallisista tulitikuista ja sitten yritetty purkaa se ilman että koko rakennelma romahtaisi.

Neuvostoliiton johtajana hääräili karhumainen Leonid Brežnev. Samanlaisia kivikasvoja oli koko NKP:n istuntosali täynnä ja he taputtivat kaikki samaan tahtiin. Jimmy Carter oli hieno presidentti ja hän on hieno mies. Leonid paini kuitenkin eri sarjassa. Hän oli vahva johtaja, johon ei hienostunut neuvottelutaito olisi tepsinyt. Olin tuolloin sitä mieltä, että Yhdysvallat tarvitsi vahvan johtajan Neuvostoliiton vahvaa johtajaa vastaan. Sellaisen Yhdysvallat sai Reaganista. Kansa oli oikeassa valitessaan hänet, kuten myöhemmät ajat todistivat. Kun Neuvostoliitto valitsi oman Carterinsa eli Mihail Gorbatšovin, joka oli valmis käymään neuvotteluja ja liennyttämään ja uudistamaan maataan, merkitsi se yliotteen siirtymistä lännelle. Olisi ollut tavallaan hienoa nähdä Jimmy Carter siinä vaiheessa Yhdysvaltain presidenttinä, mutta nyt nähtiin miten Neuvostoliitto shakitti ja matitti itsensä.

Näihin päiviin palatakseni, Barack Obama on ollut myös hieno presidentti ja varmaan Hillary Clinton olisi ollut myös nainen paikallaan presidenttinä. Mutta kun Venäjän johdossa on Vladimir Putinin kaltainen henkilö, luotan Clintonia enemmän Donald Trumpiin, jolla varmasti on kanttia viedä vaikeatkin neuvottelut läpi menestyksekkäästi. Juuri tähän paikkaan tarvitaan raudanlujaa neuvottelijaa ja muutamia uusia, ennakkoon vaikeasti arvattavia kikkoja.

Pakinoita tästä maailmasta

Ajattelin kirjoittaa jotain vakavaa, jotain vakavasti otettavaa. Tyylilajini kääntyi kuitenkin tarkoitustani vastaan. Tekstini vääntyi virnuilevaksi, härnyyksi - saattaisi joku sanoa. Pitäisikö se teksti jättää julkaisematta? Pitäisikö minun yrittää vaikuttaa asiallisella tekstillä, asiallisin keinoin? Onko tekstini vihapuhetta, siinä kun on tarkoituksellinen taka-ajatus ja niitä taka-ajatuksia on minulla vielä lisää odottelemassa vuoroaan. Olenko minä vihainen mies?

On kai sitä jokaisen sisällä vihaakin. Tuskin kuitenkaan on olemassa ihmistä, joka olisi yksinomaan vihainen tai yksinomaan kiltti tai suvaitsevainen. Mielentilat tulevat ja menevät kuin muurahaiset.

Me ihmiset olemme kuulemma toinen toistemme peilejä. En tosin itse usko sitä. Pikemminkin toisessa voimme nähdä, hyväksyykö hän minun ajatteluni. Jos hän olisi peili, se olisi itsestään selvää, että samaa kuvaa hän heijastaisi. Eikä toinen ihminen ole lakmuspaperikaan. Lakmuspaperi kastetaan nesteeseen ja se neste kirjoittaa oman happamuutensa siihen paperin pintaan. Ehkä minä haluan kastaa lakmuspaperini lukijan nesteeseen ja katsoa minkä värin lukija paperiini kirjoittaa. Voi helposti käydä niin, että lukija käyttää lakmuspaperiani takmuspaperina, mutta onhan se testitulos sekin.

Kirjoitan siis tälle palstalle jatkossakin sillä naamanilmeellä minkä Luoja ja muitten ihmisten seura ovat kasvoilleni loihtineet. Jos lukijan silmissä tekstini on väriltään liian räikeä, saa sen suoraan kertoa. En loukkaannu, älköötkä loukkaantuko lukijatkaan.