Xmas-rated

Merry Christmas Everybody!

Let's keep on spreading the good message for all the world! We'll soon have another year in the calendar. Hope it shall turn out to be even better than this one.

Oikea suora – väärin!

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump kommentoi hiljattaista yhteenottoa Virginian Charlottesvillessä huomauttamalla, että väkivaltaa ja vihaa oli ollut molemmissa osapuolissa. Tämä nostatti vastalauseitten myrskyn medioissa. Ymmärtäähän tämän: ei ole nykyään oikein presidentin sanoa, että jotkut taitavat vihata oikeistoradikaaleja tai että heitäkin kohtaan on käyttädytty väkivaltaisesti.

Mistä Charlottesvillen levottomuuksissa oli kyse? Charlottesvillen kaupunki halusi ilmeisesti korostaa, ettei se kannata rotusortoa, orjuutta, rasismia tms. Tämä oli määrä toteuttaa siirtämällä kaupungin keskustassa olleesta puistosta pois Yhdysvaltain sisällissodan aikaisen kenraalin, Etelävaltioitten armeijan komentajan Robert E. Leen ratsastajapatsas. Patsas seisoi puistossa, joka Charlottesvillen kaupungin nettisivujen mukaan on nimeltään Emancipation Park (formerly known as Lee Park). Emansipaatio ja kenraalin ratsastajapatsas eivät ehkä tyylillisesti sopineet toistensa seuraan?

Kuka oli kenraali Robert E. Lee? Sen mukaan mitä eilen netistä luin, hänet tunnettiin mm. siitä, että hän jätti sisällissodan viimeisen taistelun käymättä, päätti antautua ja käski rauhan tultua sotilaittensa palata kotiin kieltäytyen siten jatkamasta taistelua sissisotana. Hän oli hyvä sotilas. Hänen mukaansa on nimetty amerikkalainen ydinsukellusvene. Patsaan poistamisen yhteydessä tunnutaan muistavan kuitenkin vain se, että hän kannatti orjakauppaa.

Orjakaupan kieltäminen oli tärkeänä syynä Yhdysvaltain sisällissodalle, jossa Etelävaltioitten lisäksi oli toisena osapuolena Pohjoisvaltiot. Suomen sisällissodassa aloitteen tehnyt osapuoli, Punaiset, kannatti sosialismia ja kärsi tappion. Yhdysvalloissa niinikään aloitteelliset Etelävaltiot kärsivät tappion. Suomessa ei ollut orjia, vaan torppareita ja muita maatyöläisiä. Suomen sisällissodan vertaaminen Yhdysvaltain sisällissotaan on kuitenkin sikäli väärin, että Yhdysvalloissa sodittiin niin kauan sitten, 1860-luvulla. Niihin aikoihin Suomi oli vielä Venäjän suuriruhtinaskunta ja maassamme vieraili Venäjän tsaari Aleksanteri II, jonka kunniaksi veistetty patsas on vieläkin Suomen keskeisimmällä aukiolla, jota ei kumminkaan ole nimetty Naisasia-aukioksi vaan on se yhäti nimeltään Senaatintori. Eri maissa on jossain määrin eri käytännöt.

Suomessa esim. Ylellä on arveltu Trumpin ottaneen kantaa oikeistoradikaalien puolesta, kun presidentti huomautti, että yhteenotossa oli kaksi osapuolta. Minustakin näytti uutiskuvien perusteella siltä, että Charlottesvillessä iskuja irtosi molemmilta osapuolilta. Elämme kuitenkin maailmassa, jossa oikea suora on väärin ja vasen koukku oikein. Onhan siinä ainakin selkeä logiikka?

Visioiden medioiden ideoiden taa

Media tarkoittaa tiedotusvälineitä. Median tarkoituksena on välittää tietoa. Se on siis eri asia kuin meedio. Meedio tarkoittaa henkilöä, joka toimii välittäjänä tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen maailman välillä. Tuonpuoleinen ei tarkoita eri mieltä olevien yhteisöä. Niinpä media ja meedio eivät voi mennä sekaisin. Luultavasti.

Mediat harjoittavat tiedonvälitystä kuten liikeyritykset harjoittavat liiketaloudellista toimintaa. Liikeyritykset yleensä tavoittelevat voittoa, niillä on sellainen idea. Median idea on myös olemassa, sitä ei vain aina niin selkeästi määritellä. Tietysti on myös liikeyrityksiä, jotka sanovat harjoittavansa liiketoimintaa asiakkaitten eduksi. Samoin on olemassa asiakkaita, jotka uskovat tähän. Siten liiketoiminta voidaankin nähdä win-win-tapahtumana, mitä se sitten tarkoittaakaan.

Median ideaksi voidaan määritellä totuudenmukaisen kuvan välittäminen asioista. Tämä määritelmä on kuitenkin hauras. Sillä mikä on totuus yhdelle, se on loukkaus jollekin toiselle. Asiat näyttäytyvät kovin erilaisina eri suunnista tarkasteltuina. Jäitten lähtö on huumaava näytelmä sille, joka tarkastelee sitä rannalta, mutta aika pelottava sille, joka seisoo sulavalla jäälautalla. Tosin media harvemmin käsittelee tällaisia aiheita, ellei vaikkapa jokien jäitten hidas sulaminen aiheuta jääpatoja ja sitä tehen sitten tulvia.

Tässä olen nyt kirjoitellut aika paljon joutavia. Tarkoitus oli sanoa, että media voi myös kertoa asioista siihen sävyyn, joka edistää median oikeina pitämiä arvoja ja asioita. Media voi asettua seinämäisesti vastustamaan tiettyjä ilmiöitä maailmassa. Puhun tässä tietenkin politiikasta. Median mielestä oikein on harjoittaa keskustelevaa, poliittisen pelin sävyttämää politiikkaa. Sellaista politiikkaa, jota media sitten voi repostella. Media tykkää kun se saa olla olevinaan. Media haluaa valita kukkulan kuninkaan. Kansan valitsemat edustajat voidaan vaihtaa kesken toimikauden, jos vain media saa heidät kiinni jostakin.

Puhun tässä tietysti ennen muuta maailmanpolitiikasta ja median harjoittamasta median itsensä mielestä oikeitten arvojen puolustamisesta ja median mielestä vääriä arvoja edustavien putineitten ja trumpien tuomitsemisesta. Esimerkki tältä aamulta:

Ylen toimittaja kysyi asiantuntijalta miksi Trump selittelee, ettei hänen hallintonsa ole kaaosmaisessa tilassa. Asiantuntija vastaa, että siitä tulee mieleen, että hallinnossa ilmeisesti vallitsee kaaos, koska presidentin pitää toisin väittää. Toimittaja ei kysy, voisiko presidentti oikeastaan vain kertoa medialle, ettei hänen hallinnossaan vallitse kaaos, kuten media on itse aikaisemmin väittänyt, vaan että asiat sujuvat tasaisesti. Jälkimmäinen vaihtoehto tulee minulle ensimmäisenä mieleen, koska en ole automaattisesti Trumpia vastaan.

Joko Suomen Yleisradio on muuttunut pelottavan yksisuuntaiseksi tiedonvälittäjäksi tai sitten minä olen itse jotenkin muuttunut. Ovatkohan silmäni ja korvani auenneet? Näenkö minä tuonpuoleiseen ja kuulenko edesmenneitten sukupolvien äänet? Onko minusta tullut meedio? Näihin kysymyksiin on luultavasti löydettävissä jonkinlaisia vastauksiakin, luultavasti Ylen asiantuntijoitten hypoteettisesti tarjoamat vastaukset eivät olisi samoja, jotka minulle ensimmäisenä putkahtavat mieleen.

Nation of Flaws

Kaikki ihmisolennot syntyvät viallisina ja kyvyttöminä todelliseen tasa-arvoon. Tasa-arvo on näet jo käsitteenä mahdoton, sillä ihmisolentojen viat ja puutteet ovat niin kovin erilaisia keskenään, että niitten keskeinen tasa-arvo tarkoittaisi joko meloonien vertaamista pähkinöihin tai silmien sulkemista todellisuudelta. Lähtökohtana kaikkien ihmisolentojen viallisuus on rehellisempi kuin kaikkien ihmisolentojen vapaus ja tasa-arvo, sillä meidän vikamme olemme me.

Niinkuin ihmiset ovat eriarvoisia, eri tavoin viallisia ja eri asteisesti käyttökelvottomia, ovat sitä myös kansat, kansakunnat ja valtiot. Mikä ero sitten on kansalla ja kansakunnalla, mitä siitä? Vikojen kansakunta nyt kumminkin on rehellisempi ja sellaisenaan helpommin käsitettävä yksikkö kuin on kiiltokuvamaisen kaunis vapauden ja tasa-arvon kansakunta, jossa vuohet ja lampaat einehtivät samalla rukousaamiaisella. Kansakunta, joka julistaa olevansa viallinen, viallisista yksilöistä rakentuva ja vain viallisiin valintoihin kykenevä, on ainoa kuviteltavissa oleva rehellinen kansakunta. Sen julkikuva heijastaa sen kansan todellisia ominaisuuksia, niin että televisiokuvista nähtyjen hymyilyjen ja lippulinnojen takaa ei paljastu epävakaita, viallisia yksiköitä, jotka vain vaikeuttaisivat julkikuvan yhteensovittamista katutason todellisuuteen tai kerrassaan romuttaisivat mahdollisuudet siihen. Vikojen kansakunta on sitä miltä se näyttää, kuulostaa ja miltä se tuntuu kätellessä – tai puhelimeen vastaamatta jättäessään.

Kansakunta, joka julistautuu vialliseksi, on sitä mitä se julistaa olevansa. Sen esiintymisten pontimena ei ole oman poliittisen ulkonäön ylläpitäminen vaan se tolskaa niillä keinoilla, mitkä sen viat sille suovat. Jokainen meistä on nähnyt kylläkseen jääkiekko-otteluita, joitten erätauoilla sivuun siirretyt valmentajat kertovat miten peliä pitäisi pelata. Kyllä jokainen pelaaja sen tietää, jopa iso osa katsojistakin on jyvällä. Kyse ei olekaan siitä, esitetäänkö erätauolla oikeat taktiset lääkkeet pelaajille, sillä pelaajat kyllä tietävät miten pitäisi pelata. Ongelma pelaajien näkökulmasta on siinä, että he eivät vain osaa pelata kyllin hyvin. He ovat viallisia. Tietysti vastustajakin on viallinen. Kyse jääkiekossa onkin siitä, kumpi on viallisempi. Vähemmän viallinen voittaa. Jääkiekko sopii varsin mainiosti kuvaamaan elämää yleensä. Kyllä me ihmiset tiedämme, miten pitäisi toimia, me vain emme osaa toimia niinkuin meidän pitäisi. Koska olemme viallisia. Ja koska olemme eri tavoin viallisia, emme ole tasa-arvoisia. Meillä on kullakin oma arvomme.

Väärän presidentin päivä

Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi oli suuri järkytys medialle ja korkeammin koulutetulle väestölle kautta läntisen maailman. Pelättyään aikansa Donald Trumpin valintaa presidentiksi, sittemmin kauhistuttuaan hänen tuloaan valituksi ja lopulta hänen astuttuaan presidentin virkaan on media ja korkeasti koulutettu väki kautta läntisen maailman potenut painajaisunta, josta herättyään se on tajunnut, ettei se unta ollutkaan vaan totta pettävää. Kaikessa Trumpiin liittyvässä on haluttu nähdä ei-toivottavan kehityksen ennusmerkit. Miksi?

Usko uniin on saanut uutta jalansijaa viime vuosikymmeninä sitä mukaa kuin esimerkiksi ajatukset kollektiivisista arkkityypeistä ovat löytäneet kaikupohjaa uskonnon hylänneessä, korkeasti koulutetussa väestössä. Australian aboriginaalien uniaika käsitetään toisinaan ihmisten väliseksi unessa avautuvaksi yhteydeksi, jota kollektiiviset arkkityypit viitoittavat. Nämä arkkityypit ovat hahmoja, jotka tämän jäsentymättömän uuden ajan uskomuksen mukaan kaikki ihmiset tunnistavat samalla tavoin. Unessa ihminen voi nähdä näitten unimaailman hahmojen tekevän asioita, jotka muistuttavat eleganttia wienervalssia.

Koulutetulle väestölle ja medialle, jotka koulutuksensa turvin viettävät uniaikaa myös valvetilassa, miellyttäviä, turvallisia uniaikaisia arkkityyppejä edustavat ihmisoikeudet, demokratia, vapaus, tasa-arvo, korkeat verot, naisten oikeudet, kansalaispalkka, ilmainen sosiaaliturva ja aina oikeassa oleva vapaa ja puolueeton tiedonvälitys. Nämä arkkityypit hyväksytään luonnonlakien kaltaisina itsestään selvyyksinä. Ne näyttäytyvät unissa kasvottomina toisiaan toistavina henkilöhahmoina, jotka tanssivat korrektisti ja sääntöjä noudattaen kenenkään varpaille tallaamatta samalla keskustellen diplomaattisella kielellä, joka on kaikille tuttua politiikan desesperantoa.

Toisella puolen unimaailman tanssilavaa kansoittavilla hahmoilla on sen sijaan kasvot sekä nimet. En kuitenkaan mainitse tässä nimiä, sillä kaikkihan ne tuntevat. Nämä nimet kantavat sellaisia merkityksiä kuin ihmisoikeuksien rajoittaminen, yksinvalta, totalitarismi, eriarvoisuus, tasavero, seksismi, harmaa talous ja räikeä propaganda. Henkilöistä nimien takana voidaan käyttää vaikkapa yhteistä nimitystä väärät presidentit. Mikäli kyse olisi lastensadusta, jollaiselta asetelma vaikuttaakin, nimi voisi myös olla politiikan jöröjukat.

Siinä missä ensin mainituttujen kasvottomien arkkityyppien mukaiset poliitikot löytävät vahvaa kannatusta koulutetun väestön ja median keskuudesta, vaikuttavat "väärät presidentit" löytävän vahvaa kannatusta oman maansa vähemmän koulutetun, ei-suurkaupunkilaisen väestön keskuudesta. Väärät presidentit tuntuisivat siis olevan sydänmaitten presidenttejä, jotka eivät innostu suurkaupunkien kotkotuksista. Suurkaupungit vetävät puoleensa hyvin koulutettua väestöä ja myös valtamediat vaikuttavat niissä vahvemmin kuin syrjäseuduilla.

Onko Trumpin voiton kauhistelu siis normaali ylireaktio kaupunkilaisilta, kun he joutuvat maalaismielisten vallan alle? Onko vatulointiin kyllästyneen maaseutuhenkisen tarttuminen vapaan maailman ruoriin kauhun paikka niille, jotka ovat arvelleet tietävänsä miten nämä hommat pitäisi hoitaa ja sitten ihmetelleet, kun asiat eivät olekaan hoituneet muuten kuin vanhanaikaisella pakottamisella? Nähtäväksi jää kääntyykö median ja koulutetun väestön muutosvastarinta muutosmyötärinnaksi vasta sitten kun ”väärän presidentin” paksulla tussilla allekirjoittamat päätökset alkavat tuottaa myönteisiä tuloksia vai ovatko ne päätökset sittenkin vanhaa palokuntalaisvitsiä mukaillakseni ”väärin tehtyjä”.

Huomispäivän aatto

Huomenna, jos demokraattinen suojasää suo, aloittaa ensimmäisen virkakautensa Yhdysvaltain presidenttinä Donald Trump. Hänen valintansa Vapaan maailman johtajaksi on otettu vastaan kahtalaisin tunnoin. Yhdysvaltain demokraattipuolueessa on hyväksytty tappio, mutta ei ole tykätty siitä. On kai heillä oikeus olla nyreissään, kun varmalta näyttänyt voitto lipsahti mielipidetiedusteluista huolimatta vastapuolen leiriin. Jos olisin kansalaisrohkea, voisin sanoa, että mustaksihan se mielen vetää, mutta parempi olisi jättää sanomatta. Eikä minulla itselläni sitä paitsi ole mitään syytä valittaa, sillä toivoin Trumpin voittavan. Koska Suomessa kovin yleisesti oltiin Clintonskan puolella, lienee minun syytä hieman selittää omaa kantaani.

Aloitan selitykseni historian kertauksella. En mene ihan aamuhämäriin asti, riittää kun muistelen 1970 - 80-lukujen vaihdetta ja Yhdysvaltain vuoden 1980 presidentinvaaleja, joissa olivat vastakkain Jimmy Carter ja Ronald Reagan. Muistelen tuolloin herättäneeni huomiota asettumalla rohkeasti tukemaan Reaganin valintaa. Tietenkään minun mielipiteelläni ei ollut silloinkaan mitään merkitystä, olinhan vasta koululainen ja Suomen kansalaisena vaikuttamismahdollisuuteni Yhdysvaltain pressanvaaleissa oli täysin mitätön. Olin kuitenkin ihmeissäni, kun luokkatovereistani kukaan ei ollut kanssani samaa mieltä. He kysyivät perusteluja. Perustelut, jotka tuolloin annoin, pätevät mielestäni monella tapaa tänäkin päivänä.

1970-luvun maailmanpolitiikkaa leimasi kilpavarustelu, josta käytettiin myös salanimeä Kauhun tasapaino. Se tarkoitti sitä, että kun kumpikin suurvalta – Yhdysvallat ja Neuvostoliitto – olivat yhtä vahvoja, ne eivät uskaltaneet hyökätä toistensa kimppuun. Kauhun tasapainon luomaa jännitystä koetettiin laskea harjoittamalla nk. liennytys-politiikkaa. Tämä liennytys oli yritys ratkaista kylmän sodan aikainen, räjähdysherkäksi stagnaatiotilaksi muuttunut sotilasblokkien välinen vastakkainasettelu lisäämällä vuoropuhelua, neuvottelemalla ja tekemällä aseidenriisuntasopimuksia. Se vaikutti samalta kuin olisi ensin rakennettu monimutkainen talo irrallisista tulitikuista ja sitten yritetty purkaa se ilman että koko rakennelma romahtaisi.

Neuvostoliiton johtajana hääräili karhumainen Leonid Brežnev. Samanlaisia kivikasvoja oli koko NKP:n istuntosali täynnä ja he taputtivat kaikki samaan tahtiin. Jimmy Carter oli hieno presidentti ja hän on hieno mies. Leonid paini kuitenkin eri sarjassa. Hän oli vahva johtaja, johon ei hienostunut neuvottelutaito olisi tepsinyt. Olin tuolloin sitä mieltä, että Yhdysvallat tarvitsi vahvan johtajan Neuvostoliiton vahvaa johtajaa vastaan. Sellaisen Yhdysvallat sai Reaganista. Kansa oli oikeassa valitessaan hänet, kuten myöhemmät ajat todistivat. Kun Neuvostoliitto valitsi oman Carterinsa eli Mihail Gorbatšovin, joka oli valmis käymään neuvotteluja ja liennyttämään ja uudistamaan maataan, merkitsi se yliotteen siirtymistä lännelle. Olisi ollut tavallaan hienoa nähdä Jimmy Carter siinä vaiheessa Yhdysvaltain presidenttinä, mutta nyt nähtiin miten Neuvostoliitto shakitti ja matitti itsensä.

Näihin päiviin palatakseni, Barack Obama on ollut myös hieno presidentti ja varmaan Hillary Clinton olisi ollut myös nainen paikallaan presidenttinä. Mutta kun Venäjän johdossa on Vladimir Putinin kaltainen henkilö, luotan Clintonia enemmän Donald Trumpiin, jolla varmasti on kanttia viedä vaikeatkin neuvottelut läpi menestyksekkäästi. Juuri tähän paikkaan tarvitaan raudanlujaa neuvottelijaa ja muutamia uusia, ennakkoon vaikeasti arvattavia kikkoja.

Pakinoita tästä maailmasta

Ajattelin kirjoittaa jotain vakavaa, jotain vakavasti otettavaa. Tyylilajini kääntyi kuitenkin tarkoitustani vastaan. Tekstini vääntyi virnuilevaksi, härnyyksi - saattaisi joku sanoa. Pitäisikö se teksti jättää julkaisematta? Pitäisikö minun yrittää vaikuttaa asiallisella tekstillä, asiallisin keinoin? Onko tekstini vihapuhetta, siinä kun on tarkoituksellinen taka-ajatus ja niitä taka-ajatuksia on minulla vielä lisää odottelemassa vuoroaan. Olenko minä vihainen mies?

On kai sitä jokaisen sisällä vihaakin. Tuskin kuitenkaan on olemassa ihmistä, joka olisi yksinomaan vihainen tai yksinomaan kiltti tai suvaitsevainen. Mielentilat tulevat ja menevät kuin muurahaiset.

Me ihmiset olemme kuulemma toinen toistemme peilejä. En tosin itse usko sitä. Pikemminkin toisessa voimme nähdä, hyväksyykö hän minun ajatteluni. Jos hän olisi peili, se olisi itsestään selvää, että samaa kuvaa hän heijastaisi. Eikä toinen ihminen ole lakmuspaperikaan. Lakmuspaperi kastetaan nesteeseen ja se neste kirjoittaa oman happamuutensa siihen paperin pintaan. Ehkä minä haluan kastaa lakmuspaperini lukijan nesteeseen ja katsoa minkä värin lukija paperiini kirjoittaa. Voi helposti käydä niin, että lukija käyttää lakmuspaperiani takmuspaperina, mutta onhan se testitulos sekin.

Kirjoitan siis tälle palstalle jatkossakin sillä naamanilmeellä minkä Luoja ja muitten ihmisten seura ovat kasvoilleni loihtineet. Jos lukijan silmissä tekstini on väriltään liian räikeä, saa sen suoraan kertoa. En loukkaannu, älköötkä loukkaantuko lukijatkaan.