Ruotsalainen taidekriitikko Dennis Dahlqvist sanoi seuraavaa Ylen lähettämässä tv-ohjelmassa Pohjoismaiset kulttuuriskandaalit, kausi 1, jakso 2 Penismuraaleja ja läskifobiaa:
Många vill ju och tycker också att konst ska vara fint. Gärna lite färg och form och så, det är ju trevligt. Med det konstbegreppet blir det inte mycket konst kvar.
(Ylen ruotsinkielisen tekstityksen mukaan)
Samma på finska:
Monen mielestä taiteen pitää olla hienoa. Vähän värejä ja muotoja ja kaikenlaista kivaa. Sellainen ei vain ole enää taidetta.
Joku saattaa huomata, että suomennos, joka on Ylen ohjelmatekstityksestä sekin, ei ole ihan täsmälleen se, mitä Dahlqvist sanoi. Mutta viis siitä.
Minusta itse sanoma on pohdinnanarvoinen kummallakin kielellä. Siinä antaudutaan pohtimaan mitä taide on. Eli tarvitseeko taiteen olla hienoa? Voisi myös kysyä: mikä on hienoa? Voivatko vastenmieliseltä tuntuvat asiatkin sisältää sellaista hienoutta, jota voi taiteeksi kutsua? Itse tunnen oikeastaan etsiväni taiteesta jotain sellaista epämukavaa, jota huomaan oman elämäni tuovan eteeni päivittäin. Ei silti kaiken taiteen tarvitse sisältää penismuraaleja ja läskifobiaa, nautin toisinaan myös niistä perinteisellä tavalla kivoista maalauksista, melodioiltaan tasapainoisesta musiikista ja kerronnaltaan aikajärjestyksessä etenevistä kirjoista, joissa on onnellinen loppu.
Jotenkin tämä Dahlqvistin kommentti sai minut pohtimaan taidetta ja sen tehtävää. Kehitin mielessäni humoristisen mietelauseen, jonka lisään tähän loppuun. Itse asiassa sen mietelauseeni takia minä tämän koko jutun päätin kirjoittaa. Muotoilin ajatukseni näin:
Hyvä taide, vaikka avaa ovia oikeisiin suuntiin, ei niin tehdessään tyhjennä kaikkia pankkeja, mistä johtuen taiteilijat kuolevatkin yleensä arvostettuina mutta köyhinä.
Mietelauseitten tapaan minunkin lauseeni on oikeastaan virke.
