Kuten jo muinaisessa Kuopiossa väestö oli jakautunut varakkaisiin ja köyhiin, ovat kansakunnat kautta maan piirin yhäti jakautuneet kahteen erilaiseen ryhmäkuntaan. Suomessa voidaan puhua sivistyneistä ja junteista. Sivistynyt väki asustaa enimmäkseen Etelässä, juntit pysyttelevät kotinurkillaan pohjoisempana. Maantieteellisesti suurin osa maasta kuuluu junttialueeseen. Sivistyksellisesti Etelän väkeen kuuluu aikamoinen osuus puhdasta junttikansaa ja junttilan tuvista löytyy myös sivistynyttä väkeä. Sivistynyt väki tarkoittaa tässä siis muodollisesti sivistyneitä ja juntit taas omilla kasvusijoillaan pysyttelevää väestöä, joista jotkut ovat toki kauppaopiston tms. käyneitä.
Kun kysytään olemmeko kaikki samoja suomalaisia, voivat sivistyneet vastata, jotta emme ole. He ovat sitä mieltä, että sanomisen tapa ja koulutuksen suoma oikeus sanoa tekevät heistä tärkeämpiä kuin junteista keskimäärin ja enemmänkin. Suomi näyttäytyy heille sivistysvaltiona, joka sisältää pienen määrän juntteja. Junttilan tuvilla asia nähdään toisin päin. Siellä seurataan tv-ohjelmia, jotka vaikuttavat painottuvan maamme eteläisille alueille. Toisinaan piipahdetaan Kuopion torilla sentään. Mutta että joku suostuisi hajasijoituksen nimissä lähtemään Etelästä Kuopioon työhön ja asumaan, on poissuljettua ellei peräti kauhistus. Tahkolla voi käydä hiihtolomalla, jos ei kehtaa lähteä Sveitsiin saati sitten Lappiin asti.
Miksi tämä kahtiajako on syntynyt? Ilmeisesti kyseessä on yhteiskunnallis-poliitillinen luonnonlaki. Tai voi sanoa myös luonnevika. Junttilan alue on kaikkialla paikallispolitiikan pelikenttää. Siellä ei kaivata kehitystä ja juuri siksi sitä on hämäyksen vuoksi joskus nimitetty kehitysalueeksi. Junttila on valmis. Sen paikallispolitiikka on viimeisen päälle raffinoitu järjestelmä, jossa ei tunneta korruptiota, koska sellaisen edelle ajaa valtionapujen ja muitten vastaavien etelästä tuotettujen etuisuuksien laillinen jakaminen pitkään jatkuneella ja edelleen jatkuvalla yksinoikeudella. Aikaisemmin tämä yksinoikeus kuului Suomessa Keskustalle, joka ennen voitti kehitysaluevaalit mennen tullen. Nykyään heikenneen eli sivistyneen Keskustan tilalle on tullut toinen puolue, joka pelaa ronskimmin ja puhuu härskimmin. Perussuomalaiset on uusi Keskusta.
Etelän johtoasemasta ovat nousseet kamppailemaan Kokoomus ja Demarit. Näistä puolueista Demarit edustaa jonkinlaista mukahyväntahtoista pehmosivistyneistöä kun taas Kokoomus pitää edelleen yllä kykypuolueen imagoa, vaikka sen riveissä on aika monta toimittajaa sekä urheilijaa, pari sotilasta ja poliisi. Kokoomusta kannattava luulottelee Kokoomuksen kuuluvan menestyvän ihmisen huoneustoon. Itse asiassa sekä demarit että kokoomuslaiset ovat paenneet Junttilasta, koska toivovat keskushallinnollisen lainsäädännön kykenevän vähän kerrassaan korjaamaan Junttilan minulle ja minun kavereille -politiikan. He kuitenkin väsyvät nähdessään miten vähän saavat aikaan vuosien ponnistelulla ja miten paljon Junttilan väellä edelleen riittää jaettavaa.
Samaan aikaan sekä Etelässä että Junttilassa makaa alakannen kerrospedeillä joukko, joille jaettavaksi löytyy lähinnä vanhoja Spede Show’n jaksoja. He elävät toisistaan irrallista elämää, eivät muodosta mitään yhtenäistä joukkoa eivätkä haluaisikaan kuulua toinen toistensa joukkoon. Ja joukko he silti ovat. Joukko syrjäytettyjä, kiusattuja, yksinäisiä, onnettomia taapertajia. Sellaisia kuin minä. He eivät tunne ketään eivätkä osaa mitään eivätkä he koskaan saavuta mitään sellaista mistä voisivat ylpeillä. Sen sijaan heillä on takanaan entisiä työpaikkoja, väheksyntää, päällenauramista, avioeroja, pahoinpitelyjä, varattomuutta, yhteenottoja viranomaisten kanssa. Vankeutta, mielenterveysongelmia, konkursseja. Köyhät yhteiskunnilla on aina joukossaan. He ovat vaarattomia, sillä heitä ei enää houkuttele populismikaan. Ihmisiä hekin ehkä ovat? Mutta mikään yhteiskunta ei jaksa ihan kaikista huolehtia, ei ole koskaan jaksanut.
Niinpä se pippolaaria, joka kansakuntiin tuppaa syntymään, se on hyvä pippolaaria, luultavasti. Parempaakaan ei ole nähty.
