Laps’ on paras tawara?

Luin Ylen uutisten nettisivuilta alakouluikäisistä pojista, jotka olivat itse keksineet itselleen rentoutumiskeinon. Pojat olivat pyytäneet saada käydä levolla välitunnilla. Saatuaan olla hetken pötköllään pojat olivat paitsi virkistyneet myös rauhoittuneet, niin että tunneilla he olivat paremmin malttaneet seurata opetusta.

Asiantuntija arveli lastenkin olevan nykyään stressaantuneita ja tarvitsevan ylimääräisiä lepohetkiä. Tietenkin voi olla, että kyseiset pojat ovat vain kotonaan valvoneet liikaa, jolloin unen puutetta on syntynyt.

Levottomuutta muistan omilta kouluvuosiltani myös. Liikunnanope kysyi joskus liikuntatunnilla, onko meillä ollut koe edellisellä tunnilla, kun riehakasta käytöstä esiintyi liikunnan aikana. Meillä oli ollut ainekirjoitus – siis samantapainen keskittymistä vaativa tapaus kuin koe.

Asiantuntijan arvelussa voi siis olla perää. Lapsilta vaaditaan yhtä sun toista ja on aina vaadittu. Syynä ei tarvitse olla yhteiskunnan lisääntyneet vaatimukset, ilmiö on ehkä sama eri aikoina, joskin eri syistä kumpuava. Ennen lapsilta saatettiin vaatia jopa työntekoa koulupäivän aikana, nykyajan vaatimuksena on samankaltaisuus.

Lasten on pienestä pitäen omaksuttava aikataulutettu elämäntapa. Ennen alakoulua lapset viedään varhaiskasvatukseen eli päiväkotiin, jossa heitä koulutetaan käyttäytymään samankaltaisesti kuin muut lapset. Voisinpa jopa väittää, että lapset muotitetaan ellei peräti tuotteistetaan.

Kun omat lapseni olivat päiväkoti-ikäisiä, vein heidät päiväkotiin yhtenä päivänä viikossa aamuisin. Eräänä aamuna minulle sanottiin jotakin, jota minun oli vaikeata uskoa todeksi. Päiväkodin johtaja esitti minulle, että en päiväkotiaamuina tarjoaisi lapsille ruokaa kotona, sillä nyt he päiväkotiin tuotuina eivät olleet enää nälkäisiä, jolloin toiset lapsetkaan eivät meinanneet suostua syömään aamupalaa, joka heille päiväkodissa tarjottiin. Ihmettelin tätä ihan kauhiasti. Olisiko minun siis kotona pitänyt itse nauttia aamiainen, mutta sanoa lapsille, että te saatte ruokaa sitten päiväkodissa?! Arvatkaa suostuinko ehdotukseen.

Kun lapseni sitten olivat alakouluikäisiä, pääsin seuraamaan alakoulun joulujuhlaa. Etupenkistä katselin miten koululuokka lauloi jotain joululaulua rivissä. He näyttivät kaikki suhtautuvan tilanteeseen niin eri tavoin, että minut valtasi melkein pakokauhu, kun aloin kuvitella miten eri tavoin opettajain pitäisi heidät kohdata. Lapset eivät ole samanlaisia keskenään, pitääkö heidät samankaltaistaa?

Kun olen valmistellut erilaisia muovisia ja pahvisia pakkauksia kierrätykseen, olen suureksi kenkutuksekseni todennut miten monenlaisiin pakkauksiin tavarat on pitänyt pakata. Ymmärrän sen, että pakkaukset on yritetty suunnitella toisistaan erottuviksi ja houkutteleviksi. Kierrätyksen kannalta olisi kuitenkin helpompaa, mikäli pakkaukset olisivat samankaltaisia, sisäkkäin meneviä ja siten helposti kierrätettäviä. Pakkausmateriaalit voisi kernaasti samankaltaistaa, eivät ne siitä kieroon kasva tai ala ronkua välituntilepoa.

Pakkaukset saa tuotteistaa, lapsia ei.

Yleissivistys ja historia

Ylen nettisivuilla kysyttiin onko sinulla mielestäsi hyvä yleissivistys. Sitten oli testi aihetta koskien. Testin avulla voi kuulemma avartaa ajatteluaan. Osa testin kysymyksistä käsitteli historiaa. Tämä sai ajatukseni maalilaukalle.

Joskus luin, jotta hopi-intiaanien mielestä menneisyys on meidän edessämme, koska voimme tarkastella sitä tietäen mitä silloin menneisyydessä tapahtui. Tulevaisuus sen sijaan on takanamme, sillä meillä ei ole vielä varmaa tietoa sen tapahtumista. Tämä pitäis tätä nyt jonkinmoisena lähtökohtana tässä tekstissä.

Historia on sikäli täynnä arkisia tapahtumia, että tuokin hornettien mölinä, joka nyt ulkoa kuuluu, on historian rakennusainetta. Ja toivon mukaan siitä tuleekin historiaa melko nopeasti. Historia koostuu siis pienistä hetkistä, joista sitten pitäisi kyetä poimimaan historia-pinseteillä ne merkittävät – ne oikeesti historialliset, ne varsinaiset tapaukset. Niistä tapauksista koostaa kukin ryhmä ja yksilö omiin tarpeisiinsa sopivan yleistiedon. Ainakin historian osalta.

Viime aikoina historia on haluttu ymmärtää muutenkin kuin laumana sotia, sotapäälliköitä, valloituksia ja rauhansopimuksia. Aikaisemmin historia vaikutti pysyvän samanlaisena vuosikymmenestä toiseen kuten Aristoteleen kirjoitukset tai Raamatun kertomukset.

Nykyään monet mieltävät historia-sanan juuri yleistieto-sanan alkuosan kautta. Historia muodostetaan silloin siitä, mikä on ollut yleistä. Historian lihasta leikataan irti ulokkeet, jotka siitä pistävät esiin ja jäljelle jää torso, kädetön, nenätön, jopa päätön ja savijalaton olento, joka ei määrity puuttuvien ruumiinosiensa mukaan vaan yleisen olomuotonsa mukaan. Pyramidien rakentajina ei tarkastellakaan enää faaraoita eikä heidän rakennusmestareitaan vaan niitä ihmisiä, jotka uhrasivat fyysiset ja henkiset voimavaransa kivipaasien kuljettamiseen. Itse asiassa pyramidien tutkimuskin henkii vain vanhaa käsitystä historiasta. Tärkeämpää on nähdä ihmisten arkinen aherrus, heidän sosiaaliset suhteensa, heidän ruokavalionsa, asumuksensa, heidän sairautensa ja elinvuosiensa pituus.

Tällainen tavisten historia ei keskity villin lännen postivaunuihin vaan tarkastelee niitten nostattamaa pölypilveä. Sen pölyn osasia ei ole tarpeen nimetä pöly-nimurilla, tärkeämpää on tarkastella pölypilven nousua, tiheyttä, laajuutta ja laskeutumista.

Kun muut vain huokaisevat turhautuneina, saattaa joku vaivautua kysymään: miksi? Vastaan kumminkin vaikkei kukaan kysyisikään mitään. Historian voi nähdä ihmiskunnan suurena tarinana. Taviksien taaperrusta tutkiva historia on sen selvittelyä miten ihmiskunnasta pitikin tulla juuri tämmöinen. Ihmisyhteisöissä näet eivät selviydy parhaiten vahvimmat ja valovoimaisimmat vaan ne jotka ovat riittävän lähellä keskivertoa.

Katsellessamme retrospektiona historian eteemme leyhäyttämää pölypilveä näemme sen muodon, joka edeltää meitä ja on siis edessämme. Me itse elämme oman pölypilvemme sisällä sen pieninä hiukkasina, emmekä näe pilvemme muotoa. Voimme sitä arvailla edellämme vielä leijailevien hiukkasten tanssia katsellen ja aikakauttamme tutkivien tieteilijöitten tutkimustuloksiin perehtyen, mutta pilven muodon näkevät ne, jotka tulevat meidän jälkeemme, tulevaisuudessa.

Puolueeni teesit (n. 30)

Eläkeläisenä olen tuuminut mahdollisuuksiani vaikuttaa yhteiskuntaan ja muihin sattumanvaraisuuksiin. Mielessä on käynyt oman puolueen perustaminen. Eilissäpäivänä, nousematonta myrskyä odotellessani hahmottelin tietokoneen näytölle määttiijjä perustettavan puolueeni tavoitteita. Päädyin kolmenkymmenen teesin luetteloon. Minulta jäi osa teeseistä keksimättä, kun piti ruveta nukkumaan. Mutta ehtiihän ne joku toinen päivä.

1.Kätketyn osattomuuden sijasta on pyrittävä osaamattomuuden läpinäkyvyyteen.

2.Uimamaisterikoulutettujen reservaatit eivät ole kannatettava ajatus, joten puolueemme sanoutuu niistä irti.

3.Huutelukohtaukset pois eduskunnasta.

4.Pihapuheitten laimentamiseksi on sallittava eläimille ja kasveille laaja puheoikeus.

5.Kansanedustajilla on oikeus pukeutua omiin vaatteisiinsa sitä varten varatuissa tiloissa.

6.Eduskunnan saunaan on järjestettävä löylynkestävä elintasokiulu.

7.Poliitikkojen on kannettava bastuunsa vastaan panemansa risut.

8.Vanjabanjojen ajoista on siirryttävä laudejenkkien pesuun.

9.Tasa-arvo on määriteltävä niin että ukko eurooppalainenkin sen tajuaa.

10.Pullakahvit talon laskuun.

11.Eduskunnan lehtereille on tilattava kevyttä luettavaa ajankuluksi.

12.Turhien puheenvuorojen aikarajoja on kiristettävä, jos se vain puhujille sopii.

13.Vanhoihin uskomuksiin, kuten tonttuihin, yhteisvastuuseen ja uskontoihin vetoaminen on estettävä ellei siitä ole kenellekään mitään haittaa.

14.Tosikkomainen oppimestariasenne tukahduttaa yhteiskunnallisen keskustelun.

15.Enemmän melua tyhjästä voi johtaa luovempaan lopputulokseen kuin jäyhä asiallisuus.

16.Epäkriittisyyden puute vähäpätöisissä asioissa voi johtaa poliittiseen kriisiin.

17.Vähäpätöiset asiat voivat kriisiyttää epäkriittisimmätkin poliitikot.

18.Eduskuntaa ei tule syrjäyttää ihmiskunnan todellisuudesta.

19.Eduskuntaan on saatava pysyvä vähemmistöenemmistö!

20.Kepposition tarkoitus on säästää lakeja niitten käyttäjiltä.

21.Eduskunnan tehtävä on määrittää montako munausta eduskunnan tiu vetää.

22.Kansanedustaja olkoon kuin moponuori: ei pidä huutaa vaan huudattaa.

23.Maailman perintö on kohdistettava saamattomille miehille (n. 45 % äänestäjistä).

Kansakuntain pippolaaria

Kuten jo muinaisessa Kuopiossa väestö oli jakautunut varakkaisiin ja köyhiin, ovat kansakunnat kautta maan piirin yhäti jakautuneet kahteen erilaiseen ryhmäkuntaan. Suomessa voidaan puhua sivistyneistä ja junteista. Sivistynyt väki asustaa enimmäkseen Etelässä, juntit pysyttelevät kotinurkillaan pohjoisempana. Maantieteellisesti suurin osa maasta kuuluu junttialueeseen. Sivistyksellisesti Etelän väkeen kuuluu aikamoinen osuus puhdasta junttikansaa ja junttilan tuvista löytyy myös sivistynyttä väkeä. Sivistynyt väki tarkoittaa tässä siis muodollisesti sivistyneitä ja juntit taas omilla kasvusijoillaan pysyttelevää väestöä, joista jotkut ovat toki kauppaopiston tms. käyneitä.

Kun kysytään olemmeko kaikki samoja suomalaisia, voivat sivistyneet vastata, jotta emme ole. He ovat sitä mieltä, että sanomisen tapa ja koulutuksen suoma oikeus sanoa tekevät heistä tärkeämpiä kuin junteista keskimäärin ja enemmänkin. Suomi näyttäytyy heille sivistysvaltiona, joka sisältää pienen määrän juntteja. Junttilan tuvilla asia nähdään toisin päin. Siellä seurataan tv-ohjelmia, jotka vaikuttavat painottuvan maamme eteläisille alueille. Toisinaan piipahdetaan Kuopion torilla sentään. Mutta että joku suostuisi hajasijoituksen nimissä lähtemään Etelästä Kuopioon työhön ja asumaan, on poissuljettua ellei peräti kauhistus. Tahkolla voi käydä hiihtolomalla, jos ei kehtaa lähteä Sveitsiin saati sitten Lappiin asti.

Miksi tämä kahtiajako on syntynyt? Ilmeisesti kyseessä on yhteiskunnallis-poliitillinen luonnonlaki. Tai voi sanoa myös luonnevika. Junttilan alue on kaikkialla paikallispolitiikan pelikenttää. Siellä ei kaivata kehitystä ja juuri siksi sitä on hämäyksen vuoksi joskus nimitetty kehitysalueeksi. Junttila on valmis. Sen paikallispolitiikka on viimeisen päälle raffinoitu järjestelmä, jossa ei tunneta korruptiota, koska sellaisen edelle ajaa valtionapujen ja muitten vastaavien etelästä tuotettujen etuisuuksien laillinen jakaminen pitkään jatkuneella ja edelleen jatkuvalla yksinoikeudella. Aikaisemmin tämä yksinoikeus kuului Suomessa Keskustalle, joka ennen voitti kehitysaluevaalit mennen tullen. Nykyään heikenneen eli sivistyneen Keskustan tilalle on tullut toinen puolue, joka pelaa ronskimmin ja puhuu härskimmin. Perussuomalaiset on uusi Keskusta.

Etelän johtoasemasta ovat nousseet kamppailemaan Kokoomus ja Demarit. Näistä puolueista Demarit edustaa jonkinlaista mukahyväntahtoista pehmosivistyneistöä kun taas Kokoomus pitää edelleen yllä kykypuolueen imagoa, vaikka sen riveissä on aika monta toimittajaa sekä urheilijaa, pari sotilasta ja poliisi. Kokoomusta kannattava luulottelee Kokoomuksen kuuluvan menestyvän ihmisen huoneustoon. Itse asiassa sekä demarit että kokoomuslaiset ovat paenneet Junttilasta, koska toivovat keskushallinnollisen lainsäädännön kykenevän vähän kerrassaan korjaamaan Junttilan minulle ja minun kavereille -politiikan. He kuitenkin väsyvät nähdessään miten vähän saavat aikaan vuosien ponnistelulla ja miten paljon Junttilan väellä edelleen riittää jaettavaa.

Samaan aikaan sekä Etelässä että Junttilassa makaa alakannen kerrospedeillä joukko, joille jaettavaksi löytyy lähinnä vanhoja Spede Show’n jaksoja. He elävät toisistaan irrallista elämää, eivät muodosta mitään yhtenäistä joukkoa eivätkä haluaisikaan kuulua toinen toistensa joukkoon. Ja joukko he silti ovat. Joukko syrjäytettyjä, kiusattuja, yksinäisiä, onnettomia taapertajia. Sellaisia kuin minä. He eivät tunne ketään eivätkä osaa mitään eivätkä he koskaan saavuta mitään sellaista mistä voisivat ylpeillä. Sen sijaan heillä on takanaan entisiä työpaikkoja, väheksyntää, päällenauramista, avioeroja, pahoinpitelyjä, varattomuutta, yhteenottoja viranomaisten kanssa. Vankeutta, mielenterveysongelmia, konkursseja. Köyhät yhteiskunnilla on aina joukossaan. He ovat vaarattomia, sillä heitä ei enää houkuttele populismikaan. Ihmisiä hekin ehkä ovat? Mutta mikään yhteiskunta ei jaksa ihan kaikista huolehtia, ei ole koskaan jaksanut.

Niinpä se pippolaaria, joka kansakuntiin tuppaa syntymään, se on hyvä pippolaaria, luultavasti. Parempaakaan ei ole nähty.