Huomispäivän aatto

Huomenna, jos demokraattinen suojasää suo, aloittaa ensimmäisen virkakautensa Yhdysvaltain presidenttinä Donald Trump. Hänen valintansa Vapaan maailman johtajaksi on otettu vastaan kahtalaisin tunnoin. Yhdysvaltain demokraattipuolueessa on hyväksytty tappio, mutta ei ole tykätty siitä. On kai heillä oikeus olla nyreissään, kun varmalta näyttänyt voitto lipsahti mielipidetiedusteluista huolimatta vastapuolen leiriin. Jos olisin kansalaisrohkea, voisin sanoa, että mustaksihan se mielen vetää, mutta parempi olisi jättää sanomatta. Eikä minulla itselläni sitä paitsi ole mitään syytä valittaa, sillä toivoin Trumpin voittavan. Koska Suomessa kovin yleisesti oltiin Clintonskan puolella, lienee minun syytä hieman selittää omaa kantaani.

Aloitan selitykseni historian kertauksella. En mene ihan aamuhämäriin asti, riittää kun muistelen 1970 - 80-lukujen vaihdetta ja Yhdysvaltain vuoden 1980 presidentinvaaleja, joissa olivat vastakkain Jimmy Carter ja Ronald Reagan. Muistelen tuolloin herättäneeni huomiota asettumalla rohkeasti tukemaan Reaganin valintaa. Tietenkään minun mielipiteelläni ei ollut silloinkaan mitään merkitystä, olinhan vasta koululainen ja Suomen kansalaisena vaikuttamismahdollisuuteni Yhdysvaltain pressanvaaleissa oli täysin mitätön. Olin kuitenkin ihmeissäni, kun luokkatovereistani kukaan ei ollut kanssani samaa mieltä. He kysyivät perusteluja. Perustelut, jotka tuolloin annoin, pätevät mielestäni monella tapaa tänäkin päivänä.

1970-luvun maailmanpolitiikkaa leimasi kilpavarustelu, josta käytettiin myös salanimeä Kauhun tasapaino. Se tarkoitti sitä, että kun kumpikin suurvalta – Yhdysvallat ja Neuvostoliitto – olivat yhtä vahvoja, ne eivät uskaltaneet hyökätä toistensa kimppuun. Kauhun tasapainon luomaa jännitystä koetettiin laskea harjoittamalla nk. liennytys-politiikkaa. Tämä liennytys oli yritys ratkaista kylmän sodan aikainen, räjähdysherkäksi stagnaatiotilaksi muuttunut sotilasblokkien välinen vastakkainasettelu lisäämällä vuoropuhelua, neuvottelemalla ja tekemällä aseidenriisuntasopimuksia. Se vaikutti samalta kuin olisi ensin rakennettu monimutkainen talo irrallisista tulitikuista ja sitten yritetty purkaa se ilman että koko rakennelma romahtaisi.

Neuvostoliiton johtajana hääräili karhumainen Leonid Brežnev. Samanlaisia kivikasvoja oli koko NKP:n istuntosali täynnä ja he taputtivat kaikki samaan tahtiin. Jimmy Carter oli hieno presidentti ja hän on hieno mies. Leonid paini kuitenkin eri sarjassa. Hän oli vahva johtaja, johon ei hienostunut neuvottelutaito olisi tepsinyt. Olin tuolloin sitä mieltä, että Yhdysvallat tarvitsi vahvan johtajan Neuvostoliiton vahvaa johtajaa vastaan. Sellaisen Yhdysvallat sai Reaganista. Kansa oli oikeassa valitessaan hänet, kuten myöhemmät ajat todistivat. Kun Neuvostoliitto valitsi oman Carterinsa eli Mihail Gorbatšovin, joka oli valmis käymään neuvotteluja ja liennyttämään ja uudistamaan maataan, merkitsi se yliotteen siirtymistä lännelle. Olisi ollut tavallaan hienoa nähdä Jimmy Carter siinä vaiheessa Yhdysvaltain presidenttinä, mutta nyt nähtiin miten Neuvostoliitto shakitti ja matitti itsensä.

Näihin päiviin palatakseni, Barack Obama on ollut myös hieno presidentti ja varmaan Hillary Clinton olisi ollut myös nainen paikallaan presidenttinä. Mutta kun Venäjän johdossa on Vladimir Putinin kaltainen henkilö, luotan Clintonia enemmän Donald Trumpiin, jolla varmasti on kanttia viedä vaikeatkin neuvottelut läpi menestyksekkäästi. Juuri tähän paikkaan tarvitaan raudanlujaa neuvottelijaa ja muutamia uusia, ennakkoon vaikeasti arvattavia kikkoja.