Taiteesta - Om konst

Ruotsalainen taidekriitikko Dennis Dahlqvist sanoi seuraavaa Ylen lähettämässä tv-ohjelmassa Pohjoismaiset kulttuuriskandaalit, kausi 1, jakso 2 Penismuraaleja ja läskifobiaa:

Många vill ju och tycker också att konst ska vara fint. Gärna lite färg och form och så, det är ju trevligt. Med det konstbegreppet blir det inte mycket konst kvar.

(Ylen ruotsinkielisen tekstityksen mukaan)

Samma på finska:

Monen mielestä taiteen pitää olla hienoa. Vähän värejä ja muotoja ja kaikenlaista kivaa. Sellainen ei vain ole enää taidetta.

Joku saattaa huomata, että suomennos, joka on Ylen ohjelmatekstityksestä sekin, ei ole ihan täsmälleen se, mitä Dahlqvist sanoi. Mutta viis siitä.

Minusta itse sanoma on pohdinnanarvoinen kummallakin kielellä. Siinä antaudutaan pohtimaan mitä taide on. Eli tarvitseeko taiteen olla hienoa? Voisi myös kysyä: mikä on hienoa? Voivatko vastenmieliseltä tuntuvat asiatkin sisältää sellaista hienoutta, jota voi taiteeksi kutsua? Itse tunnen oikeastaan etsiväni taiteesta jotain sellaista epämukavaa, jota huomaan oman elämäni tuovan eteeni päivittäin. Ei silti kaiken taiteen tarvitse sisältää penismuraaleja ja läskifobiaa, nautin toisinaan myös niistä perinteisellä tavalla kivoista maalauksista, melodioiltaan tasapainoisesta musiikista ja kerronnaltaan aikajärjestyksessä etenevistä kirjoista, joissa on onnellinen loppu.

Jotenkin tämä Dahlqvistin kommentti sai minut pohtimaan taidetta ja sen tehtävää. Kehitin mielessäni humoristisen mietelauseen, jonka lisään tähän loppuun. Itse asiassa sen mietelauseeni takia minä tämän koko jutun päätin kirjoittaa. Muotoilin ajatukseni näin:

Hyvä taide, vaikka avaa ovia oikeisiin suuntiin, ei niin tehdessään tyhjennä kaikkia pankkeja, mistä johtuen taiteilijat kuolevatkin yleensä arvostettuina mutta köyhinä.

Mietelauseitten tapaan minunkin lauseeni on oikeastaan virke.

Laps’ on paras tawara?

Luin Ylen uutisten nettisivuilta alakouluikäisistä pojista, jotka olivat itse keksineet itselleen rentoutumiskeinon. Pojat olivat pyytäneet saada käydä levolla välitunnilla. Saatuaan olla hetken pötköllään pojat olivat paitsi virkistyneet myös rauhoittuneet, niin että tunneilla he olivat paremmin malttaneet seurata opetusta.

Asiantuntija arveli lastenkin olevan nykyään stressaantuneita ja tarvitsevan ylimääräisiä lepohetkiä. Tietenkin voi olla, että kyseiset pojat ovat vain kotonaan valvoneet liikaa, jolloin unen puutetta on syntynyt.

Levottomuutta muistan omilta kouluvuosiltani myös. Liikunnanope kysyi joskus liikuntatunnilla, onko meillä ollut koe edellisellä tunnilla, kun riehakasta käytöstä esiintyi liikunnan aikana. Meillä oli ollut ainekirjoitus – siis samantapainen keskittymistä vaativa tapaus kuin koe.

Asiantuntijan arvelussa voi siis olla perää. Lapsilta vaaditaan yhtä sun toista ja on aina vaadittu. Syynä ei tarvitse olla yhteiskunnan lisääntyneet vaatimukset, ilmiö on ehkä sama eri aikoina, joskin eri syistä kumpuava. Ennen lapsilta saatettiin vaatia jopa työntekoa koulupäivän aikana, nykyajan vaatimuksena on samankaltaisuus.

Lasten on pienestä pitäen omaksuttava aikataulutettu elämäntapa. Ennen alakoulua lapset viedään varhaiskasvatukseen eli päiväkotiin, jossa heitä koulutetaan käyttäytymään samankaltaisesti kuin muut lapset. Voisinpa jopa väittää, että lapset muotitetaan ellei peräti tuotteistetaan.

Kun omat lapseni olivat päiväkoti-ikäisiä, vein heidät päiväkotiin yhtenä päivänä viikossa aamuisin. Eräänä aamuna minulle sanottiin jotakin, jota minun oli vaikeata uskoa todeksi. Päiväkodin johtaja esitti minulle, että en päiväkotiaamuina tarjoaisi lapsille ruokaa kotona, sillä nyt he päiväkotiin tuotuina eivät olleet enää nälkäisiä, jolloin toiset lapsetkaan eivät meinanneet suostua syömään aamupalaa, joka heille päiväkodissa tarjottiin. Ihmettelin tätä ihan kauhiasti. Olisiko minun siis kotona pitänyt itse nauttia aamiainen, mutta sanoa lapsille, että te saatte ruokaa sitten päiväkodissa?! Arvatkaa suostuinko ehdotukseen.

Kun lapseni sitten olivat alakouluikäisiä, pääsin seuraamaan alakoulun joulujuhlaa. Etupenkistä katselin miten koululuokka lauloi jotain joululaulua rivissä. He näyttivät kaikki suhtautuvan tilanteeseen niin eri tavoin, että minut valtasi melkein pakokauhu, kun aloin kuvitella miten eri tavoin opettajain pitäisi heidät kohdata. Lapset eivät ole samanlaisia keskenään, pitääkö heidät samankaltaistaa?

Kun olen valmistellut erilaisia muovisia ja pahvisia pakkauksia kierrätykseen, olen suureksi kenkutuksekseni todennut miten monenlaisiin pakkauksiin tavarat on pitänyt pakata. Ymmärrän sen, että pakkaukset on yritetty suunnitella toisistaan erottuviksi ja houkutteleviksi. Kierrätyksen kannalta olisi kuitenkin helpompaa, mikäli pakkaukset olisivat samankaltaisia, sisäkkäin meneviä ja siten helposti kierrätettäviä. Pakkausmateriaalit voisi kernaasti samankaltaistaa, eivät ne siitä kieroon kasva tai ala ronkua välituntilepoa.

Pakkaukset saa tuotteistaa, lapsia ei.

Yleissivistys ja historia

Ylen nettisivuilla kysyttiin onko sinulla mielestäsi hyvä yleissivistys. Sitten oli testi aihetta koskien. Testin avulla voi kuulemma avartaa ajatteluaan. Osa testin kysymyksistä käsitteli historiaa. Tämä sai ajatukseni maalilaukalle.

Joskus luin, jotta hopi-intiaanien mielestä menneisyys on meidän edessämme, koska voimme tarkastella sitä tietäen mitä silloin menneisyydessä tapahtui. Tulevaisuus sen sijaan on takanamme, sillä meillä ei ole vielä varmaa tietoa sen tapahtumista. Tämä pitäis tätä nyt jonkinmoisena lähtökohtana tässä tekstissä.

Historia on sikäli täynnä arkisia tapahtumia, että tuokin hornettien mölinä, joka nyt ulkoa kuuluu, on historian rakennusainetta. Ja toivon mukaan siitä tuleekin historiaa melko nopeasti. Historia koostuu siis pienistä hetkistä, joista sitten pitäisi kyetä poimimaan historia-pinseteillä ne merkittävät – ne oikeesti historialliset, ne varsinaiset tapaukset. Niistä tapauksista koostaa kukin ryhmä ja yksilö omiin tarpeisiinsa sopivan yleistiedon. Ainakin historian osalta.

Viime aikoina historia on haluttu ymmärtää muutenkin kuin laumana sotia, sotapäälliköitä, valloituksia ja rauhansopimuksia. Aikaisemmin historia vaikutti pysyvän samanlaisena vuosikymmenestä toiseen kuten Aristoteleen kirjoitukset tai Raamatun kertomukset.

Nykyään monet mieltävät historia-sanan juuri yleistieto-sanan alkuosan kautta. Historia muodostetaan silloin siitä, mikä on ollut yleistä. Historian lihasta leikataan irti ulokkeet, jotka siitä pistävät esiin ja jäljelle jää torso, kädetön, nenätön, jopa päätön ja savijalaton olento, joka ei määrity puuttuvien ruumiinosiensa mukaan vaan yleisen olomuotonsa mukaan. Pyramidien rakentajina ei tarkastellakaan enää faaraoita eikä heidän rakennusmestareitaan vaan niitä ihmisiä, jotka uhrasivat fyysiset ja henkiset voimavaransa kivipaasien kuljettamiseen. Itse asiassa pyramidien tutkimuskin henkii vain vanhaa käsitystä historiasta. Tärkeämpää on nähdä ihmisten arkinen aherrus, heidän sosiaaliset suhteensa, heidän ruokavalionsa, asumuksensa, heidän sairautensa ja elinvuosiensa pituus.

Tällainen tavisten historia ei keskity villin lännen postivaunuihin vaan tarkastelee niitten nostattamaa pölypilveä. Sen pölyn osasia ei ole tarpeen nimetä pöly-nimurilla, tärkeämpää on tarkastella pölypilven nousua, tiheyttä, laajuutta ja laskeutumista.

Kun muut vain huokaisevat turhautuneina, saattaa joku vaivautua kysymään: miksi? Vastaan kumminkin vaikkei kukaan kysyisikään mitään. Historian voi nähdä ihmiskunnan suurena tarinana. Taviksien taaperrusta tutkiva historia on sen selvittelyä miten ihmiskunnasta pitikin tulla juuri tämmöinen. Ihmisyhteisöissä näet eivät selviydy parhaiten vahvimmat ja valovoimaisimmat vaan ne jotka ovat riittävän lähellä keskivertoa.

Katsellessamme retrospektiona historian eteemme leyhäyttämää pölypilveä näemme sen muodon, joka edeltää meitä ja on siis edessämme. Me itse elämme oman pölypilvemme sisällä sen pieninä hiukkasina, emmekä näe pilvemme muotoa. Voimme sitä arvailla edellämme vielä leijailevien hiukkasten tanssia katsellen ja aikakauttamme tutkivien tieteilijöitten tutkimustuloksiin perehtyen, mutta pilven muodon näkevät ne, jotka tulevat meidän jälkeemme, tulevaisuudessa.

Puolueeni teesit (n. 30)

Eläkeläisenä olen tuuminut mahdollisuuksiani vaikuttaa yhteiskuntaan ja muihin sattumanvaraisuuksiin. Mielessä on käynyt oman puolueen perustaminen. Eilissäpäivänä, nousematonta myrskyä odotellessani hahmottelin tietokoneen näytölle määttiijjä perustettavan puolueeni tavoitteita. Päädyin kolmenkymmenen teesin luetteloon. Minulta jäi osa teeseistä keksimättä, kun piti ruveta nukkumaan. Mutta ehtiihän ne joku toinen päivä.

1.Kätketyn osattomuuden sijasta on pyrittävä osaamattomuuden läpinäkyvyyteen.

2.Uimamaisterikoulutettujen reservaatit eivät ole kannatettava ajatus, joten puolueemme sanoutuu niistä irti.

3.Huutelukohtaukset pois eduskunnasta.

4.Pihapuheitten laimentamiseksi on sallittava eläimille ja kasveille laaja puheoikeus.

5.Kansanedustajilla on oikeus pukeutua omiin vaatteisiinsa sitä varten varatuissa tiloissa.

6.Eduskunnan saunaan on järjestettävä löylynkestävä elintasokiulu.

7.Poliitikkojen on kannettava bastuunsa vastaan panemansa risut.

8.Vanjabanjojen ajoista on siirryttävä laudejenkkien pesuun.

9.Tasa-arvo on määriteltävä niin että ukko eurooppalainenkin sen tajuaa.

10.Pullakahvit talon laskuun.

11.Eduskunnan lehtereille on tilattava kevyttä luettavaa ajankuluksi.

12.Turhien puheenvuorojen aikarajoja on kiristettävä, jos se vain puhujille sopii.

13.Vanhoihin uskomuksiin, kuten tonttuihin, yhteisvastuuseen ja uskontoihin vetoaminen on estettävä ellei siitä ole kenellekään mitään haittaa.

14.Tosikkomainen oppimestariasenne tukahduttaa yhteiskunnallisen keskustelun.

15.Enemmän melua tyhjästä voi johtaa luovempaan lopputulokseen kuin jäyhä asiallisuus.

16.Epäkriittisyyden puute vähäpätöisissä asioissa voi johtaa poliittiseen kriisiin.

17.Vähäpätöiset asiat voivat kriisiyttää epäkriittisimmätkin poliitikot.

18.Eduskuntaa ei tule syrjäyttää ihmiskunnan todellisuudesta.

19.Eduskuntaan on saatava pysyvä vähemmistöenemmistö!

20.Kepposition tarkoitus on säästää lakeja niitten käyttäjiltä.

21.Eduskunnan tehtävä on määrittää montako munausta eduskunnan tiu vetää.

22.Kansanedustaja olkoon kuin moponuori: ei pidä huutaa vaan huudattaa.

23.Maailman perintö on kohdistettava saamattomille miehille (n. 45 % äänestäjistä).

Kansakuntain pippolaaria

Kuten jo muinaisessa Kuopiossa väestö oli jakautunut varakkaisiin ja köyhiin, ovat kansakunnat kautta maan piirin yhäti jakautuneet kahteen erilaiseen ryhmäkuntaan. Suomessa voidaan puhua sivistyneistä ja junteista. Sivistynyt väki asustaa enimmäkseen Etelässä, juntit pysyttelevät kotinurkillaan pohjoisempana. Maantieteellisesti suurin osa maasta kuuluu junttialueeseen. Sivistyksellisesti Etelän väkeen kuuluu aikamoinen osuus puhdasta junttikansaa ja junttilan tuvista löytyy myös sivistynyttä väkeä. Sivistynyt väki tarkoittaa tässä siis muodollisesti sivistyneitä ja juntit taas omilla kasvusijoillaan pysyttelevää väestöä, joista jotkut ovat toki kauppaopiston tms. käyneitä.

Kun kysytään olemmeko kaikki samoja suomalaisia, voivat sivistyneet vastata, jotta emme ole. He ovat sitä mieltä, että sanomisen tapa ja koulutuksen suoma oikeus sanoa tekevät heistä tärkeämpiä kuin junteista keskimäärin ja enemmänkin. Suomi näyttäytyy heille sivistysvaltiona, joka sisältää pienen määrän juntteja. Junttilan tuvilla asia nähdään toisin päin. Siellä seurataan tv-ohjelmia, jotka vaikuttavat painottuvan maamme eteläisille alueille. Toisinaan piipahdetaan Kuopion torilla sentään. Mutta että joku suostuisi hajasijoituksen nimissä lähtemään Etelästä Kuopioon työhön ja asumaan, on poissuljettua ellei peräti kauhistus. Tahkolla voi käydä hiihtolomalla, jos ei kehtaa lähteä Sveitsiin saati sitten Lappiin asti.

Miksi tämä kahtiajako on syntynyt? Ilmeisesti kyseessä on yhteiskunnallis-poliitillinen luonnonlaki. Tai voi sanoa myös luonnevika. Junttilan alue on kaikkialla paikallispolitiikan pelikenttää. Siellä ei kaivata kehitystä ja juuri siksi sitä on hämäyksen vuoksi joskus nimitetty kehitysalueeksi. Junttila on valmis. Sen paikallispolitiikka on viimeisen päälle raffinoitu järjestelmä, jossa ei tunneta korruptiota, koska sellaisen edelle ajaa valtionapujen ja muitten vastaavien etelästä tuotettujen etuisuuksien laillinen jakaminen pitkään jatkuneella ja edelleen jatkuvalla yksinoikeudella. Aikaisemmin tämä yksinoikeus kuului Suomessa Keskustalle, joka ennen voitti kehitysaluevaalit mennen tullen. Nykyään heikenneen eli sivistyneen Keskustan tilalle on tullut toinen puolue, joka pelaa ronskimmin ja puhuu härskimmin. Perussuomalaiset on uusi Keskusta.

Etelän johtoasemasta ovat nousseet kamppailemaan Kokoomus ja Demarit. Näistä puolueista Demarit edustaa jonkinlaista mukahyväntahtoista pehmosivistyneistöä kun taas Kokoomus pitää edelleen yllä kykypuolueen imagoa, vaikka sen riveissä on aika monta toimittajaa sekä urheilijaa, pari sotilasta ja poliisi. Kokoomusta kannattava luulottelee Kokoomuksen kuuluvan menestyvän ihmisen huoneustoon. Itse asiassa sekä demarit että kokoomuslaiset ovat paenneet Junttilasta, koska toivovat keskushallinnollisen lainsäädännön kykenevän vähän kerrassaan korjaamaan Junttilan minulle ja minun kavereille -politiikan. He kuitenkin väsyvät nähdessään miten vähän saavat aikaan vuosien ponnistelulla ja miten paljon Junttilan väellä edelleen riittää jaettavaa.

Samaan aikaan sekä Etelässä että Junttilassa makaa alakannen kerrospedeillä joukko, joille jaettavaksi löytyy lähinnä vanhoja Spede Show’n jaksoja. He elävät toisistaan irrallista elämää, eivät muodosta mitään yhtenäistä joukkoa eivätkä haluaisikaan kuulua toinen toistensa joukkoon. Ja joukko he silti ovat. Joukko syrjäytettyjä, kiusattuja, yksinäisiä, onnettomia taapertajia. Sellaisia kuin minä. He eivät tunne ketään eivätkä osaa mitään eivätkä he koskaan saavuta mitään sellaista mistä voisivat ylpeillä. Sen sijaan heillä on takanaan entisiä työpaikkoja, väheksyntää, päällenauramista, avioeroja, pahoinpitelyjä, varattomuutta, yhteenottoja viranomaisten kanssa. Vankeutta, mielenterveysongelmia, konkursseja. Köyhät yhteiskunnilla on aina joukossaan. He ovat vaarattomia, sillä heitä ei enää houkuttele populismikaan. Ihmisiä hekin ehkä ovat? Mutta mikään yhteiskunta ei jaksa ihan kaikista huolehtia, ei ole koskaan jaksanut.

Niinpä se pippolaaria, joka kansakuntiin tuppaa syntymään, se on hyvä pippolaaria, luultavasti. Parempaakaan ei ole nähty.

Akselivalta

Asioja voi ryhmitellä erilaisin tilastollisin keinoin, kunhan ne asiat ensin jotenkin pisteyttää. Vaalien alla ja joskus muulloinkin näkee koordinaatistoja, johon poliittiset puolueet on sijoitettu sillä perusteella ovatko ne linjaltaan vasemmistolaisia vai oikeistolaisia tai ovatko ne liberaaleja vai konservatiiveja. Minä voin sananvapauteen vedoten tässä omassa blogissani kysyä miten sopivia nämä jakolinjat: vasemmisto-oikeisto tai liberaali-konservatiivi oikeastaan ovat. Mitä tarkoittaa nykyään vasemmisto ja mitä oikeisto? Mitä tarkoittaa liberaali ja millainen hahmo on konservatiivi? Kerron seuraavaksi oman näkemykseni kustakin tämmöisen koordinaatiston tason ääripäästä.

Vasemmisto. Vasemmisto tarkoittaa valtiojohtoisuutta kannattavien ihmisten joukkoa, joka esittää, että kaikki ihmiset olisivat saman arvoisia ja että palkat + muut työehdot tulisi määritellä työntekijä- ja työnantajaliittojen välisissä neuvotteluissa, ellei sitten peräti lainsäädännössä. Vasemmisto vyörää yhteiskunnan päättäviksi virkamiehiksi riittävän määrän omia ihmisiään, jotta vaaleilla valittavat uudet edustajat eivät pääsisi sotkemaan vasemmiston valmiita, monenmoisella lainsäädännöllä vahvistettuja sommitelmia. Vasemmisto esittää olevansa pienen ihmisen asialla.

Oikeisto. Oikeiston näkemyksen mukaan jokainen immeinen on oman onnensa sepittäjä. Niinpä valtion osuutta yhteiskunnassa ei kannata liioitella, vahva maanpuolustus ja tyylikäs presidentti riittävät. Tiestö olisi tietenkin oltava kunnossa, että saa paahtaa kellä siihen on varaa. Valtiojohtoisuudesta pitäisi siirtyä kansalaisten ostamiin palveluihin, joihin heillä olisi enemmän varaa, kun ei menisi verojakaan niin paljoa. (Tosin on meitä, joilta ei nykyään veroja peritä pienistä elakkeista.) Oikeisto luottaa markkinatalouden pitävän yhteiskunnan terveenä, kuten sudet ovat putsanneet Jellistounin puistoa Amerikoissa. Oikeisto on osaavan ja yritteliään ihmisen asialla.

Liberaali. Katsoin wikipediasta mitä tämä tarkoittaa. Siellä käsite oli suomennettu vapaamielisyydeksi. Vapaamielisyys taas kuuluu tarkoittavan suvaitsevaisuutta, ennakkoluulottomuutta ja avarakatseisuutta. Suvaitsevainen ei kuulemma tyrkytä näkemyksiään muille, joten valtiojohtoisuutta edistävien puoleitten ei kuvittelisi olevan kovin suvaitsevaisia? Ennakkoluuloton ei vastustaisi muutoksia kuten esim. terveyspalvelujen yksityistämistä tai hoitohenkilöstön palkkaamista paskaduuniin ulkomailta. Avarakatseinen ihminen antaisi arvon luonnolliselle karsinnalle, jossa kaikille ei jätetä, minkä ansiosta yhteiskunnassa syntyy kilpailua ylläpitämä terve jännite, jossa köyhät nuijivat toisiaan suklaalevyn toivossa.

Konservatiivi. Konservatiivi haluaa säilyttää yhteiskunnan sellaisena, joksi aiemmin valtaapitäneet demarit ovat sen nakertaneet. Puoli-ilmainen terveydenhoito, ilmainen perustason koulutus, taulukkopalkat, ei halpatyövoimaa (mitä nyt kasvihuoneisiin ja rakennuksille ja hotelleihin) – nämä ovat konservatiisia arvoja Suomessa. Suomi suomalaisille! Tervetuloa turistimatkalle 1980-luvun hyvinvointiyhteiskuntaan, johon valtiolla ei silloinkaan ollut varaa.

Tämän tasohyppelyn jatkoksi palaan ajassa melkein viikon taaksepäin. Louhin tuolloin kirjahyllystäni esiin sinne kivettyneen teoksen, jonka sain joululahjaksi isältäni vuonna 1982. Kyseinen teos on Alkon pääjohtajan Pekka Kuusen kirja Tämä ihmisen maailma. Naukkasin siitä siivun, jossa puhuttiin kulttuurievoluutiosta.

Sanat ja käsitteet muuntuvat aikain saatossa, miksei siis myös kulttuuri ja mikäpä ei olisi kulttuuria. Yritin mielessäni asettaa koordinaatistolle tämän kulttuurievoluution. Esitin siis ihan vaatimattomasti evoluutiokoordinaattoria. Keksikää semmoiselle joku toinen nimitys, mikäli haluatte. Ajattelin, jotta x-akselina voisi olla Aika, joka lienee olennainen osa evoluutiota. Y-akseli voisi olla Kehitys. Ajan myötä kehitys kehittyy ylös- tai alaspäin. Puhelin tästä ääneen tyttärelleni, joka oli meillä viikonloppuna käymässä. Hän suhtautui aika varauksellisesti kulttuurievoluutioon kaiketi juuri siitä syystä, että kun asiat muuttuvat, ei ole helppo sanoa mihin suuntaan ne muuttuvat. Esitin, että onhan evoluutiolla suunta ja tarkoitus. Tyttäreni ei ollut tästä vakuuttunut. Väitin, että mikäli suuntaa ei olisi, toimisi evoluutio kuten laavalamppu, jossa muutoksia tapahtuu, mutta ne haipuvat pian unholaan. Myötätunnosta ajatteluani kohtaan tyttäreni myönsi, että joskus näin voi olla. Mietittyäni hetken näitä juttuja esitin, että kulttuurievoluutiota voisi kuvata koordinaatistolla, jossa olisi mukana myös z-akseli. Se määrittelisi, olisiko kehitys kulkenut kulloisenkin tarkastelijan mielestä hyvään suuntaan. Ajatukseni ei sikäli ole toimiva, että tämähän vaikuttaisi y-akselille sijoitettuihin arvoihin ja saattaisi jälkikäteen muuttaa niitten sijaintia, niin kuin vaikkapa polttomoottorien tai liukuhihnojen tai ydinenergian tai penisilliinin käyttöönoton suhteen. Mutta nämä nyt ovat vain niitä vaatimattomia pohdintoja, joita minulla omassa blogissani on sananvapauden nimissä lupa harrastaa.

Kuusen mielestä muuten onnistuneen kulttuurievoluution, siis kulttuuria menestyksekkäästi uudistavan informaation, tunnistaa siitä miten paljon se saa hyväksyjiä. Koska olen itse entinen pitkäaikaistyötön ja nykyään pieneläkeläinen, asetuin vastustamaan tätä Alkon entisen pääjohtajan näkemystä. Muistelen, että Erasmus Rotterdamilaisen teos Tyhmyyden ylistys ei ole mukana hänen poitsunsa laatimassa Erasmuksen teosten luettelossa, ja kumminkin kyseinen teos on ollut aika hyväksytty sittemmin. Säveltäjä Shostakovitshin väitetään ajatelleen, että mikäli yleisö osoittaa yksipuolisesti suosiotaan hänen uudelle sävellykselleen, on hän epäonnistunut jossakin. Vasta silloin, kun suurin osa yleisöä poistuu salista esityksen aikana ja lopuksi vain muutama on paikalla ja heistäkin vain pari taputtaa käsiään, säveltäjä arveli onnistuneensa. Niin että tiedä vaikka tämä blogini olisi hyvinkin onnistunut!

A-näkemys totuudesta

Amerikan presidentin Donald Trumpin asianajaja Giuliani filosofoi haastattelussa totuuden olemuksesta. Hän sanoi, että totuus on jonkun näkemys totuudesta. Kun haastattelija kysyi, eikö totuus sentään ole aina totuus, Giuliani vastasi, ettei totuus ole totuus.

On päivänselvää, että näkökulmat, joista tarkastelemme asioita, vaikuttavat siihen, miten asiat miellämme. Siten minun totuuteni ei välttämättä ole jonkun toisen totuus. Minusta totuus saattaa olla, että Suomen hiihto- ja yleisurheilujoukkueisiin valitaan liian vähän naisurheilijoita suhteessa valittuihin miesurheilijoihin. Olen näet sitä mieltä, että useissa lajeissa naisten puolella kansainvälinen taso on sekä matalampi että kapeampi kuin miesten puolella, joten menestymisen mahdollisuudetkin olisivat Suomen naisilla paremmat kuin Suomen miehillä. Ymmärrän, että asiasta voidaan olla muutakin mieltä. Jokaisella on mielestäni oikeus a-näkemykseen totuudesta. Ennen kaikkea on tärkeätä muistaa, että oikeus, jota pyritään toteuttamaan lain kautta, ei läheskään välttämättä tuo selville, mitä kulloinkin puitavassa asiassa on totuus.

Trumpin aikakaudesta on politiikan ammattikriitikoiden taholta alettu käyttää nimitystä totuuden jälkeinen aika. Näin harrastelijakriitikkona minulla lienee oikeus a-näkemykseeni totuudesta ja sen jälkeisestä ajasta. Mikäli otan lähtökohdaksi sen, että totuus ei ole totuus, ajautuvat niin totuutta edeltävä, totuuden aikainen kuin totuuden jälkeinenkin aika viisaustieteellisesti tarkastellen metafysiikan puolelle, jonne ne mielestäni kuuluvatkin.

Fyysillinen totuus on vaihteleva sen mukaan mistä asiaa tarkastellaan. Esimerkiksi linja-autossa istuminen ei yleensä tunnu missään, mutta linja-auton alle jääminen voi jo tuntua aika tavalla. Yksilö huomaa linja-auton musertavan painon vasta jäädessään sen painon alle. Tietysti tämäkin on ihan ok tilanne, jos yksilö on vaikka torin alle rakennetussa parkkihallissa ja linja-auto seisoo sen parkkihallin päällä. Voi se auto ajaa vaikka ympyrää siellä torilla, ei vaikuta ihmeemmin parkkihallissa taapertajaan. Näitäkin fyysillisiä tilanteita voi silputa ja nälviä vielä pienempiin ja satunnaisempiin vaihtoehtoihin, mutta en kehtaa nyt sitä tehdä. Muistutan vain, että kirkkaassa auringonvalossa musta autonkylki saattaa näyttää valkoiselta.

Totuuden SI-järjestelmä on siten vielä pitkän matkan päässä. Kyseinen matka loppuu ilman muuta monien asioitten suhteen kesken. Sitä paitsi totuuden mittayksikön nimeäminen olisi luultavasti haastavaa. Kenen mukaan totuuden mittayksikkö nimettäisiin? Olisiko mitta-asteikko samankaltainen kuin kelvineissä, joissa nolla astetta tarkoittaa absoluuttista nollapistetta? Tai tarkoittaisi, jos sellainen olisi saavutettu. Mikä olisi totuuden absoluuttinen nollapiste? Olisiko se kaikenlaisen subjektiivisen tarkastelun ulkopuolinen, konstailemattoman täsmällinen valhe? Eikö toisaalta valhekin voi olla jollekin totuus? Kyllä, kuulkaas, joulupukki on olemassa. Voisiko totuudelle määrittää ylintä mahdollista mittaa, puhdasta totuutta? Miten se määriteltäisiin? Olisiko se totta myös toisin puolin? Vai voisiko puhtaasti totta olla vain sellainen seikka, josta olisi mahdollista löytää vain yksi puoli? Tulisiko siis yksipuolisesta totuudesta täydellisen totuuden korkein huippu?

Jätän rakkaat lukijani pohtimaan näitä ja monia muita asioita, jos pohtiminen kiinnostaa. Minulla olisi pari kirjaa lukematta ja lounaskin painaa päälle.