Väärän presidentin päivä

Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi oli suuri järkytys medialle ja korkeammin koulutetulle väestölle kautta läntisen maailman. Pelättyään aikansa Donald Trumpin valintaa presidentiksi, sittemmin kauhistuttuaan hänen tuloaan valituksi ja lopulta hänen astuttuaan presidentin virkaan on media ja korkeasti koulutettu väki kautta läntisen maailman potenut painajaisunta, josta herättyään se on tajunnut, ettei se unta ollutkaan vaan totta pettävää. Kaikessa Trumpiin liittyvässä on haluttu nähdä ei-toivottavan kehityksen ennusmerkit. Miksi?

Usko uniin on saanut uutta jalansijaa viime vuosikymmeninä sitä mukaa kuin esimerkiksi ajatukset kollektiivisista arkkityypeistä ovat löytäneet kaikupohjaa uskonnon hylänneessä, korkeasti koulutetussa väestössä. Australian aboriginaalien uniaika käsitetään toisinaan ihmisten väliseksi unessa avautuvaksi yhteydeksi, jota kollektiiviset arkkityypit viitoittavat. Nämä arkkityypit ovat hahmoja, jotka tämän jäsentymättömän uuden ajan uskomuksen mukaan kaikki ihmiset tunnistavat samalla tavoin. Unessa ihminen voi nähdä näitten unimaailman hahmojen tekevän asioita, jotka muistuttavat eleganttia wienervalssia.

Koulutetulle väestölle ja medialle, jotka koulutuksensa turvin viettävät uniaikaa myös valvetilassa, miellyttäviä, turvallisia uniaikaisia arkkityyppejä edustavat ihmisoikeudet, demokratia, vapaus, tasa-arvo, korkeat verot, naisten oikeudet, kansalaispalkka, ilmainen sosiaaliturva ja aina oikeassa oleva vapaa ja puolueeton tiedonvälitys. Nämä arkkityypit hyväksytään luonnonlakien kaltaisina itsestään selvyyksinä. Ne näyttäytyvät unissa kasvottomina toisiaan toistavina henkilöhahmoina, jotka tanssivat korrektisti ja sääntöjä noudattaen kenenkään varpaille tallaamatta samalla keskustellen diplomaattisella kielellä, joka on kaikille tuttua politiikan desesperantoa.

Toisella puolen unimaailman tanssilavaa kansoittavilla hahmoilla on sen sijaan kasvot sekä nimet. En kuitenkaan mainitse tässä nimiä, sillä kaikkihan ne tuntevat. Nämä nimet kantavat sellaisia merkityksiä kuin ihmisoikeuksien rajoittaminen, yksinvalta, totalitarismi, eriarvoisuus, tasavero, seksismi, harmaa talous ja räikeä propaganda. Henkilöistä nimien takana voidaan käyttää vaikkapa yhteistä nimitystä väärät presidentit. Mikäli kyse olisi lastensadusta, jollaiselta asetelma vaikuttaakin, nimi voisi myös olla politiikan jöröjukat.

Siinä missä ensin mainituttujen kasvottomien arkkityyppien mukaiset poliitikot löytävät vahvaa kannatusta koulutetun väestön ja median keskuudesta, vaikuttavat "väärät presidentit" löytävän vahvaa kannatusta oman maansa vähemmän koulutetun, ei-suurkaupunkilaisen väestön keskuudesta. Väärät presidentit tuntuisivat siis olevan sydänmaitten presidenttejä, jotka eivät innostu suurkaupunkien kotkotuksista. Suurkaupungit vetävät puoleensa hyvin koulutettua väestöä ja myös valtamediat vaikuttavat niissä vahvemmin kuin syrjäseuduilla.

Onko Trumpin voiton kauhistelu siis normaali ylireaktio kaupunkilaisilta, kun he joutuvat maalaismielisten vallan alle? Onko vatulointiin kyllästyneen maaseutuhenkisen tarttuminen vapaan maailman ruoriin kauhun paikka niille, jotka ovat arvelleet tietävänsä miten nämä hommat pitäisi hoitaa ja sitten ihmetelleet, kun asiat eivät olekaan hoituneet muuten kuin vanhanaikaisella pakottamisella? Nähtäväksi jää kääntyykö median ja koulutetun väestön muutosvastarinta muutosmyötärinnaksi vasta sitten kun ”väärän presidentin” paksulla tussilla allekirjoittamat päätökset alkavat tuottaa myönteisiä tuloksia vai ovatko ne päätökset sittenkin vanhaa palokuntalaisvitsiä mukaillakseni ”väärin tehtyjä”.

Huomispäivän aatto

Huomenna, jos demokraattinen suojasää suo, aloittaa ensimmäisen virkakautensa Yhdysvaltain presidenttinä Donald Trump. Hänen valintansa Vapaan maailman johtajaksi on otettu vastaan kahtalaisin tunnoin. Yhdysvaltain demokraattipuolueessa on hyväksytty tappio, mutta ei ole tykätty siitä. On kai heillä oikeus olla nyreissään, kun varmalta näyttänyt voitto lipsahti mielipidetiedusteluista huolimatta vastapuolen leiriin. Jos olisin kansalaisrohkea, voisin sanoa, että mustaksihan se mielen vetää, mutta parempi olisi jättää sanomatta. Eikä minulla itselläni sitä paitsi ole mitään syytä valittaa, sillä toivoin Trumpin voittavan. Koska Suomessa kovin yleisesti oltiin Clintonskan puolella, lienee minun syytä hieman selittää omaa kantaani.

Aloitan selitykseni historian kertauksella. En mene ihan aamuhämäriin asti, riittää kun muistelen 1970 - 80-lukujen vaihdetta ja Yhdysvaltain vuoden 1980 presidentinvaaleja, joissa olivat vastakkain Jimmy Carter ja Ronald Reagan. Muistelen tuolloin herättäneeni huomiota asettumalla rohkeasti tukemaan Reaganin valintaa. Tietenkään minun mielipiteelläni ei ollut silloinkaan mitään merkitystä, olinhan vasta koululainen ja Suomen kansalaisena vaikuttamismahdollisuuteni Yhdysvaltain pressanvaaleissa oli täysin mitätön. Olin kuitenkin ihmeissäni, kun luokkatovereistani kukaan ei ollut kanssani samaa mieltä. He kysyivät perusteluja. Perustelut, jotka tuolloin annoin, pätevät mielestäni monella tapaa tänäkin päivänä.

1970-luvun maailmanpolitiikkaa leimasi kilpavarustelu, josta käytettiin myös salanimeä Kauhun tasapaino. Se tarkoitti sitä, että kun kumpikin suurvalta – Yhdysvallat ja Neuvostoliitto – olivat yhtä vahvoja, ne eivät uskaltaneet hyökätä toistensa kimppuun. Kauhun tasapainon luomaa jännitystä koetettiin laskea harjoittamalla nk. liennytys-politiikkaa. Tämä liennytys oli yritys ratkaista kylmän sodan aikainen, räjähdysherkäksi stagnaatiotilaksi muuttunut sotilasblokkien välinen vastakkainasettelu lisäämällä vuoropuhelua, neuvottelemalla ja tekemällä aseidenriisuntasopimuksia. Se vaikutti samalta kuin olisi ensin rakennettu monimutkainen talo irrallisista tulitikuista ja sitten yritetty purkaa se ilman että koko rakennelma romahtaisi.

Neuvostoliiton johtajana hääräili karhumainen Leonid Brežnev. Samanlaisia kivikasvoja oli koko NKP:n istuntosali täynnä ja he taputtivat kaikki samaan tahtiin. Jimmy Carter oli hieno presidentti ja hän on hieno mies. Leonid paini kuitenkin eri sarjassa. Hän oli vahva johtaja, johon ei hienostunut neuvottelutaito olisi tepsinyt. Olin tuolloin sitä mieltä, että Yhdysvallat tarvitsi vahvan johtajan Neuvostoliiton vahvaa johtajaa vastaan. Sellaisen Yhdysvallat sai Reaganista. Kansa oli oikeassa valitessaan hänet, kuten myöhemmät ajat todistivat. Kun Neuvostoliitto valitsi oman Carterinsa eli Mihail Gorbatšovin, joka oli valmis käymään neuvotteluja ja liennyttämään ja uudistamaan maataan, merkitsi se yliotteen siirtymistä lännelle. Olisi ollut tavallaan hienoa nähdä Jimmy Carter siinä vaiheessa Yhdysvaltain presidenttinä, mutta nyt nähtiin miten Neuvostoliitto shakitti ja matitti itsensä.

Näihin päiviin palatakseni, Barack Obama on ollut myös hieno presidentti ja varmaan Hillary Clinton olisi ollut myös nainen paikallaan presidenttinä. Mutta kun Venäjän johdossa on Vladimir Putinin kaltainen henkilö, luotan Clintonia enemmän Donald Trumpiin, jolla varmasti on kanttia viedä vaikeatkin neuvottelut läpi menestyksekkäästi. Juuri tähän paikkaan tarvitaan raudanlujaa neuvottelijaa ja muutamia uusia, ennakkoon vaikeasti arvattavia kikkoja.

Pakinoita tästä maailmasta

Ajattelin kirjoittaa jotain vakavaa, jotain vakavasti otettavaa. Tyylilajini kääntyi kuitenkin tarkoitustani vastaan. Tekstini vääntyi virnuilevaksi, härnyyksi - saattaisi joku sanoa. Pitäisikö se teksti jättää julkaisematta? Pitäisikö minun yrittää vaikuttaa asiallisella tekstillä, asiallisin keinoin? Onko tekstini vihapuhetta, siinä kun on tarkoituksellinen taka-ajatus ja niitä taka-ajatuksia on minulla vielä lisää odottelemassa vuoroaan. Olenko minä vihainen mies?

On kai sitä jokaisen sisällä vihaakin. Tuskin kuitenkaan on olemassa ihmistä, joka olisi yksinomaan vihainen tai yksinomaan kiltti tai suvaitsevainen. Mielentilat tulevat ja menevät kuin muurahaiset.

Me ihmiset olemme kuulemma toinen toistemme peilejä. En tosin itse usko sitä. Pikemminkin toisessa voimme nähdä, hyväksyykö hän minun ajatteluni. Jos hän olisi peili, se olisi itsestään selvää, että samaa kuvaa hän heijastaisi. Eikä toinen ihminen ole lakmuspaperikaan. Lakmuspaperi kastetaan nesteeseen ja se neste kirjoittaa oman happamuutensa siihen paperin pintaan. Ehkä minä haluan kastaa lakmuspaperini lukijan nesteeseen ja katsoa minkä värin lukija paperiini kirjoittaa. Voi helposti käydä niin, että lukija käyttää lakmuspaperiani takmuspaperina, mutta onhan se testitulos sekin.

Kirjoitan siis tälle palstalle jatkossakin sillä naamanilmeellä minkä Luoja ja muitten ihmisten seura ovat kasvoilleni loihtineet. Jos lukijan silmissä tekstini on väriltään liian räikeä, saa sen suoraan kertoa. En loukkaannu, älköötkä loukkaantuko lukijatkaan.