Li-ilmiö

Li Andersson sai eurovaaleissa 2024 enemmän ääniä kuin Suomen Keskusta (puolue). Tämä ei olisi Claes Anderssonilta onnistunut. Eikä keltään muultakaan onnistuisi saada Suomen eurovaaleissa lähes neljännesmiljoonaa ääntä. Onnistuiko se edes Li Anderssonilta? Mikä on Andersson-ilmiön takana? Ketkä äänestivät Li Anderssonia ja minkä taotta?

1. Valovoimaisuus. Onhan se niinkin että Li Andersson on tällä hetkellä paras esimerkki osaavasta vasemmistopoliitikosta. Aikaisempi esimerkki oli Sanna Marin. Molemmat ovat nättejä nuorehkoja naisia. Tätä kutsutaan poliittisessa kielenkäytössä valovoimaisuudeksi.

2. Protesti. Kaikissa vaaleissa on omat joukkonsa, jotka äänestämällä tai äänestämättä jättämällä esittävät protestinsa. Toisinaan tämä joukko on suuri ja koostuu monenlaisista protestoijista, joitten yhteinen asia saattaa jäädä hämärän peittoon. Veikkaan, että Li Anderssonia äänestämällä monet, jotka viime kevään lakkojen yhteydessä pettyivät ammattiyhdistysliikkeen selvään tappioon hallitusta vastaan, äänestivät nyt, syystä tai toisesta juuri Li Anderssonia vasemmiston keulakuvana. 

Presidentinvaalissa 2024 Li Andersson sai ääniä vain vajaat 160 000. Miksi hänen äänisaaliinsa kasvoi nyt lähes sadallatuhannella, kun äänestäneitä oli presidentinvaaleissa 3,2 miljoonaa ja eurovaaleissa vain 1,8 miljoonaa? Tarjoan selitykseksi pettymystä ammattiyhdistysliikkeen lakkoilussa. Hallitus nöyryytti ay-liikettä ja sai ihmiset ryhmittymään huomattavimman vasemmistolaisen naispoliitikon taakse. Monet lakkolaisista olivat naisia, monet matalapalkka-alojen työntekijöistä ovat naisia, heille ammattiyhdistysliike merkitsee turvaa ja mahdollisuutta työolojen paranemiseen. Veikkaan, että tämän rintaman syntyminen oli myös Anderssonin äänestäjille suurimmaksi osaksi yllätys. He tarttuivat Anderssoniin kuin viimeiseen oljenkorteen.

3. Mahdollisuus. Eurovaalit tarjosivat koko Suomen asukkaille mahdollisuuden äänestää Mika Aaltolaa, Henna Virkkusta tai Li Anderssonia. Monet ihmiset käyttivät tätä mahdollisuutta.

4. Polarisaatio. Kuten kaikkialla Euroopassa, myös Suomessa kaksinapaistuminen eli polarisaatio eteni eurovaaleissa. Ihmiset äänestivät joko oikeistoa tai vasemmistoa. Se etteivät oikeiston äänet suuntautuneet Perussuomalaisiin, johtuu siitä, että Perussuomalaisten äänestäjät eivät pidä siitä politiikasta, jota heidän puolueensa hallituksessa ajaa. Valtiontalouden kuntoonsaattaminen on varmasti kaikkien mielestä oikein, mutta köyhältä väestöltä karsimalla saadut säästöt eivät ilahduta Perussuomalaisten äänestäjistä niitä, jotka itse joutuvat kokemaan näitten leikkausten puraisun. Kokoomuksen äänestäjät sen sijaan vaikuttavat voivan sen verran mainiosti, että köyhemmiltä leikkaaminen saattaa tuntua ihan kohtuulliselta. Li Andersson saattoi nousta köyhien ehdokkaaksi, Kokoomuksen ehdokkaat keräsivät ääniä niiltä, joitten verorasitus säilyi hyväksyttävissä mitoissa. Sen sijaan iso osa Perussuomalaisten kannattajista ei äänestänyt lainkaan.

Taiteesta - Om konst

Ruotsalainen taidekriitikko Dennis Dahlqvist sanoi seuraavaa Ylen lähettämässä tv-ohjelmassa Pohjoismaiset kulttuuriskandaalit, kausi 1, jakso 2 Penismuraaleja ja läskifobiaa:

Många vill ju och tycker också att konst ska vara fint. Gärna lite färg och form och så, det är ju trevligt. Med det konstbegreppet blir det inte mycket konst kvar.

(Ylen ruotsinkielisen tekstityksen mukaan)

Samma på finska:

Monen mielestä taiteen pitää olla hienoa. Vähän värejä ja muotoja ja kaikenlaista kivaa. Sellainen ei vain ole enää taidetta.

Joku saattaa huomata, että suomennos, joka on Ylen ohjelmatekstityksestä sekin, ei ole ihan täsmälleen se, mitä Dahlqvist sanoi. Mutta viis siitä.

Minusta itse sanoma on pohdinnanarvoinen kummallakin kielellä. Siinä antaudutaan pohtimaan mitä taide on. Eli tarvitseeko taiteen olla hienoa? Voisi myös kysyä: mikä on hienoa? Voivatko vastenmieliseltä tuntuvat asiatkin sisältää sellaista hienoutta, jota voi taiteeksi kutsua? Itse tunnen oikeastaan etsiväni taiteesta jotain sellaista epämukavaa, jota huomaan oman elämäni tuovan eteeni päivittäin. Ei silti kaiken taiteen tarvitse sisältää penismuraaleja ja läskifobiaa, nautin toisinaan myös niistä perinteisellä tavalla kivoista maalauksista, melodioiltaan tasapainoisesta musiikista ja kerronnaltaan aikajärjestyksessä etenevistä kirjoista, joissa on onnellinen loppu.

Jotenkin tämä Dahlqvistin kommentti sai minut pohtimaan taidetta ja sen tehtävää. Kehitin mielessäni humoristisen mietelauseen, jonka lisään tähän loppuun. Itse asiassa sen mietelauseeni takia minä tämän koko jutun päätin kirjoittaa. Muotoilin ajatukseni näin:

Hyvä taide, vaikka avaa ovia oikeisiin suuntiin, ei niin tehdessään tyhjennä kaikkia pankkeja, mistä johtuen taiteilijat kuolevatkin yleensä arvostettuina mutta köyhinä.

Mietelauseitten tapaan minunkin lauseeni on oikeastaan virke.